Kaikki päätty kuitenkin

Jonkin loppu on toisen alku.

Tämä blogi sulkeutuu. Olkoon tuulet suotuisampia ensi ylläkselle. Merellä myrskyää tyynelläkin. Maailma on hyvä - ihmiset eivät. Ajat voivat muuttua, mutta me olemme, mitä olemme. Tie on pitkä ja taival raskas. Onneksi meillä on vielä yhteiset sielumme, jotka jaksavat kannatella meitä. Ei kuolema ihmistä tapa.

Elämä on ihmisen parasta aikaa

Ylläs, kirkas, valon ihmemaa
tunturin tuiskeessa, tuskan paisteessa
se meitä sai kasvattaa
kaavat muuttui, ihmiset ei
se Yllästä paremmaks vei

Pian on YLLÄS-09

Ylläs08

Ylläs 08 on ja oli erilainen.

Rakastakaa toisianne, rakastakaa elämää, rakastakaa maailmaa.

Hyvyys voittaa aina.

Täpinää

into virtaa
kudon elämäni pisintä pirtaa
aika kuluu hiljaa
on kuin katselisi katoavaa Siljaa
kohta alkaa paukkua
nyt vielä pakataan laukkua
se on nyt
harmi jos et ite päässyt
muistoissa elää Janne
ahdistus kiristää päätämme kuin kireä vanne
mutta ei se haittaa
koitetaan nyt vain jalkaa toisen eteen laittaa

Kyllä!

Ylläs is 100% complete. Aaaaaah. Ihanaa. MePelataan.

Tunnit viimeiset, bussi kaartaa renkaat vinkuen,
eteen meidän poloisten. Kaikki nousee autoon jumalan,
aloitamme matkan taakse manalan. Saavumme sinne,
taakse seutujen jumalaisten. On aika alkaa elämän.

muutama tunti

12h, ei paha. Se on muuten lähellä. Y08

Täydellistä

Kaikki on yhtä, ei enempää, ei vähempää
silmistä poistakaamme hyhmä, se vääristää, se käyristää
Olkaamme siis yhtä

Kohta olemme uuden alussa
aamulla heräämme Ylläksen bussissa
Kuitenki samat perinteet säilyy
tutut ajatukset mielessä väijyy
rullat ja kortit päässä häilyy
Turvallista, rauhoittavaa, vain hullu tältä välttyy

Uuteen unelmaan uskokaamme
todeksi toiveet toteuttakaamme
yhdeksi yhteen yhtykäämme
tähän täydellisyyteen tähdätkäämme

1+1=2

päiviä kaksi

ne kolmannen irti saksi

sielumme siel jo on

ja mieli, oih, niin vaivaton

maltan tuskin

seinänkin mureniksi puskin

sydäntä polttaa himo

mielessä soi vain rautiaisen timo

koittaa kohta viimeinen päivän taivaan

kun astumme me siihen Tuomen laivaan

----------4----------

Neljä on meitä, ai keitä?
Vittupäitä, perkeleitä.
Jokin meitä yhdistää,
Ray sen meille selventää.
Peli virtaa suonissamme,
vaik aina sitä myönnä emme.
Neljä, neljä perkelettä.

Käsi

siitä viis

aivan kohta siis

kohta siellä

tuolla tuntemattomalla tiellä

kohtalo nyt meitä ohjaa

me viistämme joen limaista pohjaa

sormia kädessä on viisi

kortteja kädessä on viisi

päiviä kädessä on viisi

Kuusi päivää Ylläkseen
Kuusi pitkää päivää Ylläkseen
Kuusi kutkuttavan pitkää päivää Ylläkseen
Kuusi kiihottavan kutkuttavan pitkää päivää Ylläkseen
Kuusi kiiltävän kutkuttavan kiihottavan pitkää päivää Ylläkseen

Kuusi kieppiä

On niitä ihana miettiä

Kaikkia

Kohta on se hetki

7 päivää 7 tunturia

Se koskettaa, ajatuskin mut kosteeks saa.
Tunturin tuiske, melan mäiske.
Kuin tiainen lentää vaan, Ylläkseltä kaiken saan.
Mieli täyttyy asioista, luonnottomista sairaista.
Itsemme vauhtiin piiskaamme, mielissämme mäiskäämme.
Mieli vapaa, ylläs sen meille takaa.
Tuntureita seitsemän, ei päiviä yhtään enemmän.

Ilman syytä

Olin surullinen. Talsin halki taantuman tantereiden. Aivan turhaa.

Olen kauhea. Valitan turhasta. Minulla on kaikkea ja silti kaipaan koko ajan lisää. Itsesääli ja onni ovat minulle kuin yhtä köyttä - molemmat huumeita. Täytyy ryhdistäytyä, sillä muuten mieleni valahtaa mustuuksien maille. Sen olen kokenut, mutta sitä toiste en enää koe. Värillisessä maailmassa kaikki on kauniimpaa. Värillisessä maailmassa on onnea ja rakkautta. Värillinen maailma on parasta, mitä ihmisolento voi saavuttaa. Minä näen, kuulen, maistan, haistan ja tunnen - olen elossa.

Vaahteran vankka juuri

sillä edessään on muuri, varsin suuri

kykene ei kiertämään

siispä täytyy ruveta sen pintaa hiertämään

sille tielle ei loppua näy

vaan silti tuo sisu eteenpäin käy

viel määränpäänkin kohtaa

kunhan mieltänsä oikein johtaa

ei ole onnea, ilman tuskaa

ei talvea, ilman ruskaa

Valuma

Ihanaa on elämä juostessa
kuin musiikin kuuntelu maistissa
saa turhat huolet heittää, pahaa oloa peittää

Toimii pää ja jalat
tuntee potin salat
ei voi nyt muuta toivoa, kuin potista suurta voittoa

Mutta mitä nyt
miks juostessa pysähdyt?
- Paha olo suolessa, murskaa se ilon sekunnissa puolessa

Alkaa katse ympärille pälyillä
hyvää paikkaa tähyillä
jonne turhan lastin jättäisi, sammalmättään täyttäisi

Alkaa jo anuksessa tuntua kipua
on jo vaikeampi eteenpäin lipua
jalat ei kohta enää vie, näkyy vieressä vain taloja ja tie

Oravan pää jo ulos pistää
nyt on pakko pinnistää
lihakset jännittyvät, kuitenkin tavarat takaisin työntyvät

Kylmä hiki hipiään hiipii
tunne inhoittava mieltä riipii:
kotiin on liian pitkä matka, en sinne asti jaksa

Äkkiä se taas alkaa
nyt suurella voimalla pauhaa
lannistut, alistut, kippuraan samaan aikaan kallistut

Hnn, ooh
Mikä tunne, mikä helpotus

Synnytys onnistui heleästi
lapsi voi hyvin ja potkii pehmeästi
reittä pitkin se valuu lämpimänä, pötkönä kelmeänä

Paluu todellisuuteen on kylmä
muistuu mieleen jo nenän suuri syylä
osa itseä on karannut pois, sen kanssa elämä parempi ois

Kuuletko minua?

Olkoon voimat nyt suotuisia

Olkoon meitä kuljettavat tuulet vuotuisia

haluamme jatkaa

tätä meidän yhteistä matkaa

maailmassa on monta

asiaa aivan mahdotonta

mutta josko nyt olisi aika

kumota mahdottomuuden taika

meidän toiveiltamme pohja puuttuu

sitä pikkuruista todennäköisyyttä miettiessä ihan suuttuu

vaan olemassa olen minäkin

ja niin taidat olla sinäkin

joten ihmeitä tässä maailmassa on

siinä on se kannustin verraton

Ohjelmaa

1. Kauden lopetus
2. Ylläksen avaus
3. Kauden aloitus
4. HISUkauden avaus ja latusuunnistuksen muistojuhla
5. Pikkujoulut
6. Ylläksen lopetus
7. Yleinen surullisuus

Olisiko se tässä?

Ainiin, ne harjoittelutkin. PRKL.

1. Juoninkaupalle ja takasin juoksua.
2. Ylläksen seudun kaikki potit läpi - juosten.
3. Erämaaelämys luonnon helmassa - temmeltäen
4. Revontulien ihailua homoilun merkeissä
5. HIIHTO!
6. Jotain tosi tyhmää
7. Halki suomen pelaillen

Kohta on Ylläs. Kaava on muuttunut. Elämät muuttuvat, ihmiset eivät.

Sshh

Et ymmärrä
Olet raisu, minä vain vaisu. En ymmärrä
Tahdot hakata, elämän uudestaan muokata. En ymmärrä
Haluat minut mukaan, ei kelpaa muu kukaan. En ymmärrä
Sinäkään et ymmärrä, olemme ylt'ympäri ymmällä
Molemmat surullisia, ilman ulkopuolisia

Sshh. Rauha
Ota käteesi silkkinen nauha. Purista, älä itseäsi kurista
Se on turhaa murhaa, kuin hakkaisi halpaa huoraa
Lämmitä itsellesi puinen sauna. Pudista, pölyt hiuksistasi tukista

Ymmärrät, kumarrat, alistut. Opeistani valistut
Kohti kaukaisuutta kallistut, kunnes taas valpastut
Et ymmärrä

Sekavaa, sekavaa, pohjalla tuonelan ojan.

Elämä tämä täyttää piinaa, vaihtoehtona meillä, juoda viinaa.
Jokin meitä riivaa, pitää otteessaan. Mielen turruttaa, ruumiin tuhoaa.
Mikä tähän tepsii, jos tepsii mikään. Jotain täytyy tehdä, mielemme kuvat pestä.
Sillä tällä tahdilla ei tätä kukaan kestä. Kuolema, läsnä jokapäivä, elämässä meidän.
Ylläs, viimeinen viikko meidän. Selvitä on pakko siitä, sillä tulevaisuus meidän vielä eessä siintää.
Tapahtua voi mitä vain, ruumis jäätyy pakkaseen, lumi hautaa sen. Kaikki unohtuu, kun totuus meille paljastuu. Olemme vain ihmisiä. Luonto määrää lopulta kaiken. Kuka kuolee, missä ja milloin. Olemme kuin hehkulamppuja, joku kuolee räjähtäen, toinen vain sammuu, toinen ei enää syty kun painat katkaisijaa. Yksinkertaista ja turhauttavaa.

Maista remmiä, veri se lentää pitkin seiniä.
Sinun veri, minun veri sekoittuu kun meitä piiskaan.
Tavoitteena kyllä sinut tappaa. Silmät ummessa vain hakkaan.

Alkoholi ( alhokoli) on ihme asia. Tuo taikaneste kummallinen. Luonteemme täysin muuttaa, pään ja maksan hajottaa. Ihmisen apinaksi muuttaa. Ylläksen taikaa, mökissä huuto raikaa, hiki ja veri lentää, joku pullon kovaa pöytään paiskaa. Helvetti.

Ylläkseen on ENÄÄN 12 päivää jumalauta! Verta ja lihaa! Vittu mepelataan! Ja jotain muuta kans!

Ruumiin pilkon, silvon.
Murskaan, vihaan, väkivalloin puran tunnot.
Räjähdän, repeän, viillän, eritän.
Heilun, huudan, hukun tuskaan.
Mustaan vie tie.
Pimeä on se tie, paluuta tuskin lie.
arrrgh.

Paskan paskaa vittu saatana

Minulla on paljon sanottavaa. Ensinnäkin ylläs on ihan vitun lähellä. Toiseksi olimme tulossa seuran päättäjäisistä kun Eetu heitti ilmoille villin ajatuksen: Pelattaisko vähän tos kylällä. Totta vitussa. Otsokin lähti mukaan. Ja sitten pelattiin, ja kuten turhan usein, hävittiin. Saatanan siwa. Ensin summa paukuttaa kasin, sitten alho paukuttaa kasin, sitten otso paukuttaa kasin. Ja ei vittu mitään. Meni mm. 2 kertaa kasin tuplaus väärin kerran ysi kerran kuus ja vähän usemapi kerta jotain pienempää. Kaikkia vitutti ja olo oli ihan huipussaan. Tietysti kävi vielä niin että kun otso ja minä hävittiin ihan vitusti niin summanen voitti vielä ihan helvetisti. Sen jälkeen mentiin summaselle miettimään elämää, ja örisemään black metallin tahdissa. Onneks kohta on ylläs vittu!

Aina kaikki ei mene niinkuin pitäisi

kaskas
rastas
lauloi oksalla huteralla
riks
raks
oksa poikki

PUDOTUS

KUOLEMA

Tunnelma

Olen kuin tyhjä säkki
haiseva koinen täkki
on alkanut rääkki

Elämä pahalta näyttää
pääni kieron se täyttää
rumaa ruumistani hyväksi käyttää

Musiikki soi
hyvää mieltä se toi
pelit pahaa mieltä loi

Vittu

Viimeinen päivä taivaan
kun nousemme tuonelan laivaan
siellä vain paholaista naidaan

Kuolema aivoja syö
ilkeys maailman nivusiin lyö
on aloitettava taas alusta työ

Raha, paha, iso maha, kuolema

joskuskohtasilloinaina

pakahdun
repeän
tunnen olon kepeän
halkean
näen silmissäni enkelin valkean
sokaiseva onni loistaa
se mieleni synkimmät ajatukset poistaa
tiedän nyt suunnan
sinne voimieni tien nyt muunnan
kuka antaisi aikaa
kokea tätä humaavaa taikaa

hengissä

Minä mäiskin palikkaa
lyön kuin hakkuupölkyllä lepäävää palikkaa
metalli sukeltaa syvyyksiin aukon
minä orgasmin partaalla henkeäni haukon
eteeni vyöryy hedelmäsalaattia
se on kuin katsoisi räjähtävää kranaattia
potti on edessäni sulaa vahaa
tappiot ei tee minulle edes pahaa
olen turtunut tahtiin hurjaan
minun on tyytyminen tulokseen kurjaan
Potti on jumalan roolissa
aivan sama oletko selvänä vai boolissa

hakkaan syön elän juon kuolen synnyn
juurille palaan vaellan hamaan
ilta jos toinen
aamu ehkä viimeinen
ylläs on täällä
muu on tuolla

Päätös x2

Räjähdys. Tuli polttaa kaiken.
Liekit nuolee, tänään kaikki kuolee.
Päivä suuri, ihmismuuri liian suuri.
Kova hoppu, tänään se tulee, maailmanloppu.
Pala historiaa, maapallo linnunradalta katoaa.

-----------------------------------------

Hyvästi maailma kurja, poistumiskeinona itsemurha.
Itseäni turhaan nyljen, parempi on jatkeena köyden.
Tunne jokin katoaa kun jalkojen alta tuoli lakoaa.
Jos oisin vanhaan tyytynyt, varmasti kovin pettynyt.

gvbhvjkbedrbhoaniernba43tpog3mb3

one for one, one for all

kyl tää tästä. me eletään. tulevaisuus olkoon menneisyyttä kauniimpi!'

multasekookohtapääsekoopäääsekoopääpääpääääää

Se löytyy

Kuusitoista vuotta olen elänyt, kokenut tuskaa, pelännyt
Kuusitoista päivä on enää siihen, taivaalliseen rauhaan, aikaan heräämisen
Ne päivät vierivät ohi, liikkuvat vinhaan, kuin Alkon ovi
Jokainen niistä kuvastaa, kertoo elämästä, totuutta vain lavastaa
Äkäslompolon kylmästä kylästä, vierestä kinosten, löytää sen voi työstä
Totuus löytyy ladun varresta, pakan vierestä, Ylläksen talvesta

08

Ken johdattaisi meitä
halki ylläksen, oikeita teitä
mistä repisimme onnen
juurillemme uuden ponnen
meillä on vain muistot
nuo hiljalleen murtuvat joen suistot
tulevaisuutemme on epävarma
mutta meidät pelastaa menneiden hyvä karma
tartumme tapioon
emme luota vielä haudankaivajan lapioon
hetket seitsemän tunturin palossa
paistattelemme uuden ajan valossa
jo versoaa elämämme uusi
vaan vieressä on vielä se sama vanha kuusi
meidän ajatuksemme tuskin muuttu
vaikka porukastamme muutama sielu puuttuu
meidän kaivossamme asuu hyvyys
ja hämmästyksen saa aikaan vain sen syvyys
kestämme kuin rautakanki
vaikka tulevaisuutemme on koskematon hanki

kohta on muuten Ylläs

Neljäs muskettisoturi

Ah, päiväni pelastit, sinä suuri sanaseppo
se, minkä kirjoitit, sopi kuin morsiusmekko

Vaikka oli sanomasi tumma
laukkasi se kuin tulinen humma
on nyt hyvä mieli mulla

Nauroin kuin salillinen yleisöä
vaikka runo muistutti mörköä
et osaa raapustaa mitään hölmöä

Kiitos siis Alholle, Lauria unohtamatta
jotkut menee tahkolle, me Ylläkselle
melkein pelaamatta

Alexandre Dumas loi kolme muskettisoturia kirjansa 1800-luvulla. Se on muuten ihan levoton tiiliskivi ja alkoi lopussa jo toistamaan itseään. Sen nimi on kuitenkin harhaanjohtava. Oikeasti muskettisotureja oli neljä, sillä kirja kertoo erään kokelaan tarinan hänen valmistumisestansa tuohon jaloon toimeen. Siinä sivussa hän tutustuu noihin kolmeen vallattomaan veijariin ja on lopussa yksi heistä, ellei se kaikkein urhein ja taitavin.

Kolmen muskettisoturin tarinasta kaikki tietävät seuraavan,"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta". Ilman muita olisi siis vaikea elää, pitää kuulua johonkin ryhmään. Kuuluakseen ryhmään pitää olla valmis uhrautumaan yhteisen hyvän puolesta, muuten ei kauan ota osaa porukan rientoihin, mitä ne sitten ovatkin. Menettäessään jonkun jäsenestään ryhmän kudokset halkeilevat ja saattavat revetä rumastikin purskauttaen limat ulos. Silloin se alkaa uudistua.

Olemme nyt menettäneet yhden pelisielun, kaikki tietävät kenet. Se arpi ei ole onneksi pääsyt kasvamaan isoksi. Edessämme on nyt kuitenkin uusi ja elintärkeä haaste: Saada yksi suurimmista jumalistamme, Eetu "Pussi", "Summa", holditin kauhu ja paljon muuta, pysymään tietoisuudessa ja estettävä häntä vajoamasta alas maalliseen ja synkkyyteen. Se on vain hänelle itselleen parasta.

Kolme on yksi täydellisyyden luvuista. Neljä on parempi, silloin voi olla turvallisin mielin, sillä jos joku sattuu jäämään pois, on vielä kolme jäljellä. Muskettisoturejakin oli loppujen lopuksi neljä: Porthos, Aramis, Athos ja D'Artagnan. Meitä, jumalia, on myöskin neljä: Lauri, Ville, Otso ja Eetu. Pitäkäämme siis yhtä niinkuin nuo kollegamme kaksi sataa vuotta sitten ja yllämme vähintäänkin yhtä suuriin urotekoihin ja arvostukseen omassa ajassamme.

Isä, poika ja pyhät kortit

Ennen kuin aloitan, tahdon kiittää edellisen tekstin johdosta Lauria. Ihana ja tunteellinen teksti. Lukukokemukseni päättyi lähes kyyneliin. Sielusi liekki palaa entistä voimakkaampana!

Olen suorastaan yllättynyt kun katson päivämäärää. 11.11. Ylläksen alkamispäivämäärä on 29.11. Ylläkseen on siis enää vaivattomat 17 päivää. Se on hyvin vähän. Se saa minut tuntemaan sellaista paloa ja tunnetta rinnassa, johon vain harva asia pystyy. Mutta elämä on myös kolhinut meitä. Eräs ajanjakso on päättynyt. Mainitsen nimen joka koskee kyseistä asiaa. Janne. Janne "korpi" "nalle" "vuh-vuh" Lähdekorpi. Janne ei tule Ylläkselle. Se viiltää, raastaa, katkoo ja paiskoo sielujamme. Emme enää kuule sitä heleää, riemukasta naurua josta ennen saimme nauttia. Mieleni tekee itkeä. Se on niin väärin. Yhden jumalan tuli on taas sammunut. Se koskettaa meitä jokaista. Janne oli iso osa yhteisöämme. Kuten Lauri jo asian ilmaisi hieman toiselta kantilta, vain rippeet ovat jäljellä. Saatan kuulostaa hieman itsekkäältä kun totean että vain minä yksin olen kokemassa kolmannen peli-Ylläksen koko viikon ajan tuossa taikaisessa mökissä. Ensimmäisenä vuonna mukana ei ollut Lauria, Otsoa, nyt kolmantena vuonna Jannea, Eetua. Äskön kohdassa johon kirjoitin kolmantena, kirjoitin siihen aluksi automaattisesti viimeisenä vuonna. Toivottavasti se ei pidä paikkaansa. Toivonkin, että ensi vuonna palaamme entistä raskaammin aseistettuna ja entistä kiihkeämpinä Yllästtä kohtaan. Menneisyys on unohdettava ja keskityttävä tulevaisuuteen. Ylläs-08 ei ole välttämättä samanlainen kuin kaksi edeltäjäänsä mutta yksi asia yhdistää jokatapauksessa kaikkia, mepelataan.

3 muskettisoturia

Ratsastamme usvan ja pimeyden vallitsemilla, monille, ellei jopa kaikille, tuntemattomilla mailla. Piiskaamme huohottavien tammojemme kylkiä. Iskemme viiltävän terävät kannuksemme tuon noiden valtaisien lihamöykkyjen kylkiin. Niiden silmistä valuu vihan ja surun sekaiset kyyneleet, jotka kyljen tietämillä sekoittuvat vuolaana virtaavaan vereen. Olemme matkalla.

Meitä on kolme. Vain me voimme pitää syntyperämme pystyssä. Kaikki on nyt 52 kortin varassa. Tuleeko kruuna? Tuleeko klaava? Kaikki on meidän käsissä.

Voimmeko pelastaa kaiken? Ei kaikki vain voi valua alas Tuonelaan. Me emme luovuta. Nyt on tullut aika kerätä viimeisten voimiemme viimeisetkin rippeet, jotka jossain äärettömyyttä hipovan kylmyyden täyttämän tilan kaukaisimmissa nurkissa pakoilevat todellisuutta. Niihin meidän täytyy nyt tarttua. Ne ovat se tie ulos tämän syöksykierteen pahimmasta puristuksesta. Ne ovat meidän avain tulevaisuuteen ja onneen. ME tarvitsemme niitä.

Johdattakkoon muistot meidät jälleen tuonne ikuisen lähteen rannalle, sillä meidän, viimeisten mohikaanien, huulet huutavat jo tuon kostean virran viileää suudelmaa.

''Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta''

Kirkonpoltto

Syysilta kylmä, työnä, jotain polttaa tänä yönä.
Mieli sairas. Ihminen, peto, tavoitteena tuhoteko.
Ilma nuiva, paanukatto sopivan kuiva.
Kuin lapsi jälleen. Neste, tulenarka, roiskuu ympäriinsä.
Näen sen, katon nesteestä tummuneen.
Tikku raapii pintaa, teolla tällä ei ole hintaa.
Humahdus kova, näky oikein soma.
Kauemmas lämmöstä kuljen, loisteessa liekkipurjeen.
Hurja on työ, tänään tullut on minun yö.

Tulipahan kerrankin käytettyä uskonnon tunnilla aika jotenkin kehittävästi.
Ylläkseen on enää tasan 20 päivää perkele!

Mahdotonta

Teen mitä vain
kaikki pois virtaa
tämän palkaksi sain
kun rikoin pintaa

Seilaamme ajan joessa
rämmimme suossa tapahtumien
nenät silmät noessa
on kaikkien ihmisien

Yritämme toisemme voittaa
olla kaikkein paras
toki saa koittaa
vaikka olisi marras

Tahdomme löytää tiemme
oikeaan oveen kolkuttaa
sisään sitten viemme
itsemme ilman jakkaraa

Yritämme sinne istua
kanssa toimeen tulla
alkavat muut tirskua
kun ei paikkaa mulla

Suhteemme rupeavat sekoittua
entropia tekee tekojaan
tulevaisuus alkaa sameutua
noudattaa omia lakejaan

Muutos

Tuskaa, lihaa, kuollutta vihaa.
En usko mihinkään. Murskaan kaiken, entisen.
Muovaan, uutta, oman pään mukaan. Kaiken vanhan, poissuljen.
Uhkaan, raiskaan, toteutan. Puran kaiken entisen.
Lietson, vannon, luon. Uudet rajat esiin tuon. Kaikki vanha. Turhaa.
Murhaa itseään vastaan. Kiima, sitä kohtaan, jota johtaa aion, kertoo paljon.
Yhä syvemmälle vien, itseltäni tuhoan tien.
Mutta tiedän, korjaan palkinnon, ajan pitkän jälkeen, aika minun tullut on.

Viimeinen

Valo kärsii
Se vääntelehtii
Tuskassa parkuu
Punertaa taivaan
Se katoaa

Pimeys elää
Se ilkkuen välttelee kesää

Kylmyys viiltää
vain kuolema edessä siintää

Vielä sydän pumppaa verta
vaan sekin vaimenee joka ainut kerta

Toivo on poissa
Ilo rämpii pohjattomissa soissa

Maailma on kuollut
Se on ranteeseensa puukolla vuollut

Hän on ainut
Oman yksinäisen sielunsa nainut

Valo varisi vallattomasti vallan vaihtuessa vaimeaan vaikerointiin
Syksyn syyksi syydetään sylin synkkyydet

Voimien tasapaino

Olin jo kauan pallotellut mielessäni erästä minuun läheisesti liittyvää asiaa. Kaikki muutkin ovat varmasti kiinnittäneet siihen huomiota ja pelonsekaisin ja hiljaista kunnioitusta tuntien katselleet minua hommissa. Kukaan ei ole vielä sanonut nähneensä vastaava, kun käteni ja suuni toimivat saumattomassa yhteistyössä ja antavat välineelle kyytiä. En itsekään ole huomannut kenenkään muun pystyvän samaan.Kyse on tietenkin syömisestä, pässit, ja tänään sain vihdoin käytännön selkoa miksi pystyn syömään niin helvetisti kerralla hyvällä omallatunnolla ja antaumuksella.

Suoleni on haavoittunut. Sain varmaankin viime viikonlopun partioretkeltä jonkun viheliäisen pöpön, joka pitää päämajaa suolessani ja haittaa sen toimintaa dramaattisesti. No, toivottavasti se menee ohi ja nyt tätä kirjoittaessa tuntuu jo paremmalta. Kumminkin tänään menin illalla lenkille Alhon kanssa, ei olisi kannattunut. Lenkki oli oikea pohjanoteeraus, ei siinä mielessä ettäkö meillä ei olisi ollut hauskaa speksatessa ja verestäessä muistoja kohta koittavasta Ylläksestä, vaan siinä että en pystynyt juoksemaan. Kipu yltyi gargantumaisiin mittoihin jo ennen Villen taloa ja oli lähellä että en jöötannut pihatielle. Siitä sitten lähimpään puskaan ja kohta oli paperit loppu, onneksi sammalta, luonnon omaa emboa, riitti.

Tahdon juosta, kimata yli maiden ja mantujen, kivuta mäkien päälle laskeakseni ne taas alas, kokea onnistumisen elämyksiä ja tuntea hapon kyykyttävän minut. Haluan nähdä maailmaa pyörän satulasta, koluta Parkkimäet ja Kesängin pohjoisrinteen ja löytää rastin toisesna jälkeen metsän siimeksestä. Tämä ei onnistu ilman hyvää ravitsemusta. Nyt joillakin herää kysymys että eikö sitten voisi syödä tasaisemmin. Minä vastaan, no käyhän se niinkin, muta haluan, että nuo Parkkimäet ja Kesängit jäävät jälkipolville kanssa ihmeteltäväksi. Siksi on järkevämpää syödä ruokaa silloin, kun sitä on tarjolla, muuten se menisi roskiin. En oikeen näe mitään syytä heti koulusta kotiin päästyä mennä kaapille ja alkaa popsia jotain, kun juuri äsken sitä oli tarjolla mielin määrin. Ruoka ja kaikki siihen liittyvä muuten haukkaa leijonasosan koko maailman kasvihuonepäästöistä, eli kolmasosan. Aika paljon.

Jos en syö, en voi juosta. Jos en juokse, en voi syödä - yksinkertaista.

Kulta<3

Siellä se siintää, rullat jo silmissäin kiiltää. Tahdon sitä takoa, koskettaa vakoa, tunnelin päässä nähdä valoa. Kasi sisään, sammuu soihdut, hetket, ovat luetut. Antaako tänään? Kruuna, klaava, keppihepo, ei hetken lepoa, pakko on takoa. Hedelmäsalaatti armoton, leikkaa ja liimaa tie kohtaloon, Tupla-Potti meidän jumala on.

-

Kaikki me kuollaan kuitenkin. Se on elämää.

ota ja lähde
sielusi vie
tuulen taa
heittäydy virtaan
alas tuonelaan
vala usko unelmiin
näe niiden murenevan
huku tuskaan
pala elämän liekissä
viru kylmyydessä
viillä mielessä

Ei se vaan tunnu nyt yhtään miltään. Ajat muuttuvat. Ihmiset muuttuvat. Enää on vain muistot. Enää on vain menneisyys. Ehkä jossain on tulevaisuuskin? Sitä etsimässä.

Olemme se mitä olemme

Tuli sieluissamme ei sammu, palo sisimmässämme ei lopu. Vaikka sen päälle kaadettaisiin kaikki maailman vedet ja tukahdutettaisiin se mehevällä pierulla, se ei hiipuisi. Joskus tämä roihu saa hyvää polttoainetta ja silloin sen liekit iloisesti kutkuttavat mahanpohjassa ja hipovat jokaista värekarvaa. Pahojen aikojen ja energiakriisin koittaessa se köhii ja kituu, mutta silloin se vain kerää voimia ja säästelee itseään huonojen aikojen yli. Se on loppumaton, pitkällä aikavälillä täysin muuttumaton. Se on tärkein osa identiteettiämme. On turha alkaa luetella minkälainen tämä syvin olemus on ja mistä se koostuu, voidaan todeta sen olevan hyvin hieno ja jalostunut, toisaalta armoton ja hurja, kermainen ja mäiskeen peittämä.

Emme voi muuttaa sisinpäämme, voimme vain ohjailla sen liekkien suuntaa antamalla oikeiden vaikutusten puhaltaa siihen. Ihmistä ei voi muuttaa, tämän on todennut liian moni kirjailija teoksisaan ja sen voi huomata kuka tahansa muukin tarkastelemalla historiaa.

Ei siis kannata huolestua viimeaikaisten tapahtumista ja paljastumista. Olemme vain ihmisiä tavallisine himoinemme ja haluinemme, ja haluamme jakaa ne myös toistemme kanssa tehdäksemme niistä kaksin verroin ihanampia. Olemme tulleet paljon eteenpäin niistä ajoista, kun siinä saatanan sanan säilässä, pirun paperissa, paholaisen tiiliskivessä, belsebubin bibliassa, helvetin houreessa ja perkeleen perslävessä todettiin:"Nainen vaietkoon seurakunnassa!".

Alkujärkytyksen jälkeen kaikki palaa raiteilleen, rullat pyörivät, soihdut sammuvat, kortit läiskivät, laari ropisee ja vako kostuu. Ei voi mitään, liekit ovat jo levinneet.

Eetu oot sitte meiänki kaa siellä jumaliste

Sieluni

Ymmärtäväisyys? Se on todettavissa oleva asia, silti muuttuvat asiat ovat lähes aina vaikeita. Itsellenikin nämä muutokset tuovat haikeutta ilmaan, mutta tunnen sielussani tarvitsevani jotain mikä minun pieneltä elämältäni puuttuu. Tunnen luissani, että olen tullut johonkin pisteeseen, johonkin paikkaan missä suureen historiaan sekoittuu uusia aineksia. Silti tunnen edelleen sielussani, todellisessa, ikuisessa minässäni, sen kulttuurin, sen palon, jonka olenkaan saanut vuosien varrella monien viikkojen aikana kokea – ja se tunne, se sieluuni kiinni tarrautunut osa, jota ei repimällä irti saa, ei koskaan sammu, ei koskaan. Näen edessäni tunnelin, tunnelin jonka päästä saattaa pilkottaa valoa, se onko siellä valoa riippuu siitä, kuinka saamme yhdistettyä voimavaramme ja tuomaan esille todelliset tunteemme tätä suurta matkaa varten. Pettämistä ei ole ilmassa, ymmärtäväisyys tuo kuitenkin tunteet pintaan, joista on vaikea päästä yli. Se pääsemmekö yli, riippuu todellisista tuntemuksistamme, sielumme syvimmistä kolkista, josta saatamme löytää sen aitouden, joka ei koskaan tule sammumaan, joka ei koskaan tule unohtumaan. Ja näitä itse Jumalaakin suurempia ajatuksia soveltaen saatamme löytää edelleen sen, jota olemme lähteneet sieltä jostain kaukaisen jumalaisesta kolkasta hakemaan, missä meidän rinnallamme ei seiso edes Hän. Kaikki mahdollisuudet on käytettävissämme, kaikki tulee olemaan edelleen mahdollista, koska palava, ilmiömäisissä liekeissä roihuava sielumme tuli ei koskaan sammu, nyt on se aika, todistaa todellinen syvyys ja pitävyys aikoina joina muutokset koettelevat kaikkia meitä sielunveljiä joka puolelta, niin koneen vaoista ja laareista kuin tunteista ja haluista tehdä sitä mihin olemme saattaneet osaltamme syntyä. Minä olen valmis ja odotan tälle retkelle mukaan myös teitä, joiden seurassa kulttuurimme ja yhteiset retkemme ei koskaan kuole!

Sulaa rautaa, ihmisen tuhkaa, huutoa.

Sanat kiirivät myös minun korviini. Ymmärrän kyllä sen asian, se on hieno asia. Mutta kun yhdistän sen siihen mitä 30 päivän päästä on edessämme, en jotenkin pysty hyväksymään sitä. Se tekee niin pahaa sisältä. Ajattelen vain huonoja asioita joita se luo. Se tavallaan tuhoaa sen mitä olemme rakentaneet jo vuosia. Kun katson vuoden -06 ylläsvideota olo muuttuu haikeaksi. Se mitä olemme sillä videolla, se mitä ajatuksemme ja tekomme tuovat siinä esiin, se kaikki on poissa. Tiedämme että parhaat vuotemme tämän lajin ja kulttuurin parissa ovat takanapäin. Sillä videolla meistä hehkuva tunne, aitous, sitä ei vain yksinkertaisesti enää löydy meistä. Viimeisetkin pisarat ovat kuihtuneet jo ajat sitten. Ylläs-08 piti olla jotain todella suurta. Siitä piti tulla se, mistä jumalat puhuisivat, se minkä ihmiset, se minkä me muistaisimme vielä pitkään senkin jälkeen kun kulttuurimme on lopulisesti kuollut. Mutta nyt en uskalla sanoa mitään. Tuleeko tästä viikosta mitään, jos tulee, niin mitä tulee? Osasimme me toki tätä odottaa. Mutta kun ihminen tiedostaa jotain ikävää, sitä haluaisi vain siirtää sitä ajassa eteenpäin ja olla ajattelematta. Ehkä tämän sitten piti mennä näin. Se oli jumalten tahto. Meidän kohtalomme. Elämän on jatkuttava, ilon hetket saatava jostain muusta. Oli Ylläs sitten mitä tahansa. Olemme taittaneet jo kohtalaisen pitkän uran. Olemme teoillamme ja puheillamme luoneet kuvaa itsestämme ja siitä mitä olemme. Se mistä meidät tunnetaan, ne asiat joihin meidät on liitetty aikaisemmin, ne asiat liitetään jatkossa joihinkin muihin. Olimme lajin huipulla. Emme enää. Taito on yhä sisällämme, mutta motivaatio siihen tämän kaiken keskellä on heikentynyt. Kaikki on nykyään niin tuttua, emme enää löydä tästä mitään uutta, mitään sellaista joka pitäisi meidät yhä virkeinä. Jos hakkaa päätään seinään vuosia tietäen että kaikki on turhaa, jokainen isku tuntuu aina vain pahemmalta. Olemme polttaneet itsemme loppuun. Tahti on ollut liian kova. Ruuvit ovat ruosteessa ja tiivisteet riekaleina. Olemme hajoamispisteessä. Eikä sellaista ainetta olekaan millä meidät vielä voisi korjata. Aika on ajanut ohitsemme. Uudet tuulet puhaltavat, ja ne puhaltavat kovaa. Elämme muutosten keskellä. Jotkin asiat ovat muuttuneet tärkeämmäksi. Se on myrkkyä kulttuurillemme. Jos tämä on jatkossakin yhtä hankalaa, kaiken on loputtava. Ei enää. Auttakaa meitä. Sillä apua me tarvitsemme. Ohessa ajatuksiani kuvaavia otteita kappaleesta Seinä.

Hakkaan seinään
kirvestä, vaikka
seinä, onkin, jumalauta rautaa.
Ja se kipinää lyö,
ei kirves seinää syö.
Tänne ikävään jään, kiinni rautaseinään.
Poltan kaiken,
varpaista päähän,
kärsin, uhkaan, lyyhistyn, tuhkaan.
Eikä kipinää lyö,
ei nyrkit porttia syö.
Tähän roikkumaan jään,
varteen kuuman seipään.

Tipahtaako viimeinenkin pisara?

En syytä ketään. Näin oli kai määrä tapahtua. Maailmassa elää pahuutta, maailma elää pahuudessa. Mutta maailmassa on myös hyvyyttä, eikä sitä sovi koskaan unohtaa.

Ylläs on vaakalaudalla. Rakkaus alkuperäämme hiipuu kuin nuotion viimeinen kekäle. Jokin uusi ja vahvempi voima on tullut ja jyrännyt kaiken vanhan. On kuin ei olisi alkua. Mistä me nyt olemme tulleet? Kuinka ylläs voi kadota, jos kerran me olemme ylläs? Mekin katoamme. Ei ole enää yhteisiä asioita. Ei ole enää niitä hetkiä, joita ylläksellä joskus koimme. Kaikki ne ovat nyt rypistyneet ja painuneet Tuonelan mustan joen pohjille. Manan mailta puhaltava tuuli on yltynyt ja riepoittelee nyt elämämme viimeistä varren ripettä. Siitä on jo kadonnut kaikki elollinen. Jäljellä on vain tummunut figuuri, joka heittää viimeisen pitkän varjonsa mustan maan kimaltelevaan pintaan. Valo on kaikkoamassa. Se ei enää nouse. Olemme astumassa pimeyteen - pimeyteen, jossa edes usko tai rakkaus ei voi meitä johdattaa. Olemme kohtaamassa tiemme pään. Voin jo hipaista sormieni päillä tuon oven, viimeisen oven, kylmää ja rosoista pintaa. Meidän sielujemme hiljalleen sykkivistä sydämmistä on loppunut voimat. Pala meitä on kadonnut ikuisuuteen. Emme yllä, emmekä koskaan tule yltämään enää siihen. Olemme menettäneet itsemme. Nyt kun katsot itseäsi peilistä, näet vain mätänevän ruumiin, joka halveksii onnea. Se sylkäisee sisältään kaikki tunteet. Sen viimeisetkin sielun rippeet palavat pahuuden roviolla. Ne rippeet käpertyvät hiljalleen ja lopulta ne katoavat. Sitten on vain hiljaista. Kaikki on ohi - peruuttamattomasti.

MIKSI!?!? Miksi näin täytyi käydä? Mitä pahaa me olemme tehneetkään maailmalle?

En kirjoita enää runoa. Haluaisin kirjoittaa rukouksen, mutta en minä kirjoita. Lausun sen vain mielessäni. Toivon, että jonkin verhon takana asuu vielä auttava voima. Niin valtava voima, että se pystyisi vielä valaisemaan tämän mustuuden? Ei sellaista voimaa taida ollakkaan. Tahdon toivoa! Aamen

Hei, toi ei riitä

Olin ollut pienellä sähäkällä siivulla tässä eräänä viikonloppuna. Siinä sitten lueskelin lehteä ja istuskelin rauhassa. Faija tulee pöytään ja sanoo: -"Hei, toi ei riitä". Ei reaktiota.
-"Niiden lenkkien pitää olla vähintään kaksi tuntisia ja niitä pitää olla monta".
------- "Häh?"
- "Niin, ja sykken tarpeksi alhaalla".
- "Ööh", olin sanaton, aloin ajatella niitä pimeässä ja märässä höylättyjä lenkkejä ja niitä tunteja, päiviä, jotka kuluvat vuodessa tuohon jaloon lajiin. Ei se riitä, pitää takoa lisää.

Voiko jotain tehdä liian vähän tai liikaa? Milloin joku voi sanoa, että nyt riittää. Kysymys on mahdoton, täysin subjektiivinen ja suhteellinen. Se riippu täysin sanojasta. Jokainen on varmasti sanonut että "nyt riittää" ja "lisää". Se tarkoittaa aina, että henkilö ei ole tyytyväinen nykyiseen tilaansa ja haluaisi siihen muutosta. Aina ei hänen toiveensa toteudu, sanat kaikuvat kuuroille korville ja kaikke menee päin persettä. Henkilö haluaa vaikka lopettaa koulun, koska on siellä huono. Mutsi sanoo että ei. Kaikki pilalla. Hän tahtoo lisää rahaa, ei saa, paha mieli.

Onko olemassa kuitenkin absoluuttista "riittämistä"? Riippuu asiasta. Tunnin lenkeillä ei tulla, 20-sentin panoksella ei nousta. On siis olemassa joku raja, kuin veteen piirretty viiva, mutta se on. Voiko siis kolmen tunnin lenkin jälkeen sanoa, että mulle riitti? Voi, mutta jos sanookin että "toi riittää". Ei, se ei riitä, aina joku hitsaa kauemmin ja kovemmalla liekillä. Faijani oli siis oikessa, kaikki kunnia hänelle.

Mikään ei riitä, aina joku tekee lisää ja paremmin. On oltava siis parempi ja tehtävä lisää. Eikö olisikin tylsää, jos voisi pysähtyä nykyiselle tasolle ajan vain mennessä eteenpäin. Kaikki haasteet ja vaikeudet olisivat mennyttä ja ei koskaan olisi huolta huomisesta. Koskaan ei tarvitsisi pinnistää uusia voimia ja kykyjä itsestään ja olla parempi. Ei voisi voittaa, nousta kukoksi tunkiolle ja näyttää muille pitkää nenää. Hirvää, tylsää, turruttavaa. Onneksi mikään ei riitä. Voisin kirjoittaa vielä, mutta tämä riittää minulle.



PS. Blogin vauhti tuonpuoleiseen kiihtyy, uskomattomia tekstejä kaikilta, olen lukenut Menetyksen joka kerta käydessäni ihastelemassa Taivaan sanan lähettilästä.

Hallintapaneeli | Oma tili | Ohje | Kirjaudu ulos

Pelkään, vihaan, aistin. Pääni on riekaleina. En pysty tuntemaan mitään. Olen sanaton. Turhautunut kaikkeen. Vuodatan turhia sanoja. Niillä ei ole merkitystä. Onko millään merkitystä? Mikä on tärkeää? Tällä hetkellä tuntuu että kaikki on tärkeämpää kuin se mitä kirjoitan. Se on tosin ihan ymmärettävää. Kirjoitan turhuuksien tuhruuksista. Tekstin ajatus on itsellenikin täysin epäselvä. Voisin jatkaa sitä loputtomiin. En ehkä jatka. Matkan varrelle mahtuu vaikka mitä. Tunteita. Vihaa, rakkautta, pelkoa ja niin poispäin. Mutta niillä ei ole merkitystä. Ne ovat vain tunteita. Mitättömiä tunteita. Elämä koostuu jostain muusta. Teoista. Teot ratkaisevat. Vai ratkaisevatko. En tiedä. Tunnen itseni sekavaksi. Istun ja mietin. Ajatukset ovat harvassa. Pinnistelen, mutta ei. Ei tästä tule mitään. Tässä ei ole nyt mitään tolkkua. Olen syvällä. Korvia myöten paskassa. Vituttaa. Lopetan. Ei. Pakko vielä yrittää. Seinä on valkoinen ja kaappi on valkoinen. Jaahas. En usko että ketään kiinnostaa. Ei ainakaan minua. Voimme vain odottaa jotain parempaa. Ehkä huomenna. Tai sitten viikon päästä. Ei. 32 päivän päästä. Kiitos.


Ps. Lauri ja Otso, ihania tekstejä. Nautin niistä.

Nousevan auringon maa

Aivan mahtavia siivuja Otsolta. Varsinkin teksti ''mustaa'' liikutti minut kyyneleiden partaalle. Onneksi meillä on sinut.

Voisin itsekin pienen tauon jälkeen kirjoittaa. Kirjoitan valoisemmista asioista. Kirjoitan toivosta.

Elämä on matka. Elämä on kuin äärettömän pitkä käytävä. Se on täynnä ovia. Oven avattuasi näet jo seuraavan oven ja kun saat sen avattua, on edessäsi jälleen ovi. Näin se menee alusta loppuun - sieltä sinne. Kukaan, ei kukaan, voi nähdä enää menneisyyteen. Kukaan ei voi nähdä myöskään tulevaisuuteen. Jokainen, joka elämän käytävälle on astunut, on tyytynyt kohtaloon nähdä vain pieni ovien rajaama alue kokonaisuudesta.

Nämä edellä mainitut huoneet, käytävän osaset, eroavat toisistaan. Toisiin astuessa, tuntee elämän vyöryvän kuohuvan kosken tavoin kadotukseen - ajattomuuden verhojen taa. Näissä huoneissa mustuus ime kaiken ilon ja rakkauden sinusta. Jäljelle jää vain runneltu sielun retale, joka vaikeroiden vaeltaa halki huoneen. Tietämättä suuntaa, tietämättä aikaa.

Mutta on myös toisenlaisia huoneita. On huoneita, joita asuttaa hyvyys. Tuo valkealla oriilla ratsastava onnen ja rakkauden lähetti on silloin luonasi. Sinä tunnet, sinä nautit, sinä elät. Sielusi on taas tulta ja tappuraa. Se on löytänyt tiensä ja tietää tulevaisuuden olevan edessä. Se on voimaa, jonka avulla selviät taas seuraavista pimeyden ja pahuuden, surun ja kuoleman, huoneista. Se on tietoa. Se on valtaa. Se on kaikkea. Olet itsesi ja kuolisit hymyillen.

On siis yksi tie. Siinä ei ole levähdyspaikkoja. Siinä ei ole haaroja, ei levennyksiä. Sinun on vain pysyttävä mukana ajan kiivaassa virrassa - huoneesta huoneeseen. Pahuus johtaa hyvyyteen, hyvyys pahuuteen. On kuolemaa, on rakkautta. On tuskaa, on nautintoa. On pelkoa, on rohkeutta. On ja ei ole. Ole siis vahva ja tartu aina seuraavaan kahvaan, sillä koskaan, ei koskaan, voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kohta on ylläs. Onko se valoa? Onko se mustaa? Aika näyttää - varmasti.

Oravanpyörä

Aika korjaa haavat - avatakseen ne uudestaan yhä rumempina ja inhottavimpina. Yhä uudestaan ja uudestaan henkilö kokee elämän murskaavan pahuuden luissaan ja ytimissään, kärsii, repii hiuksiaan ja kiroaa. Jo arpeutunut rupi nirhautuu pois ja valuttaa ulos sinne kasaantuneen liman ja sonnan. Kovalla vaivalla se taas kuroituu umpeen. Joskus se voi tulehtua. Silloin se märkii ja on arka ja kuumottaa. Tekisi mieli raastaa se pois tai koko se osa itsestään mutta lopulta ei pysty siihen. Ei voi unohtaa mitä kaikkea hyvää se on antanut. Kuinka hienoja elämyksiä ja hetkiä sen voimasta on kokenut.

Miksi ihminen menee alennustilaan yhä uudestaan tietäen, että tämä kerta ei jää viimeiseksi? Vastaus on jo kysymyksessä. Mikäpä olisi maailmassa yhtä hienoa kuin nousta pohjaliejusta ja yön synkkyydestä takaisin elämään. Kivuta korkealle, leikkiä jumalaa edes hetken. Ero huipun ja pohjan välillä on niin valtava, että sen muistaa ikänsä. Siitä saa voimaa yrittää päästä taas tuohon hurmioon, ilon libidoon, autuuden orgasmiin, euforian erektioon ja mielihyvän mysteerioon, yhä uudestaan ja uudestaan voimia säästelemättä tai kipua tuntematta.

Jokainen on varmasti kuullut sannonnan "Ensin työt sitten huvit". Eli ilman työtä ei olisi huveja, ilman kipua ei olisi hyvää oloa ja ilman tappioita ei olisi voittoja. Joillekin ero voiton ja tappion välillä on pieni. Heille matka kouluun kylmässä ja pimeässä on jo liikaa. Koneeseen hävitty euro polttaa kuin tuhat polttorautaa kaulassa ja kokeesta saatu nelonen tuhoaa kuvan maailmasta ja itsestään. Toisille mikään ei tunnu riittävän. Kun reisistä alkaa kadota tunto ja kasvot alkavat kohmettua kiivetessä mäkeä sukset ja reppu selässä he vain kiristävät vauhtia. Kun pyöräillessä alapää hinkkautuu verille, seuraavana päivänä vedetään pitempi lenkki. He ovat elämämme uranuurtajia, aikamme sankareita. He painavat pitemmälle ja kovempaa valitsemissaan lajeissa ja kokevat kaikki helvetin tuskat ja taivaan ihmeet. Heidät muistetaan.

Mustaa

Aatteet palavat, usko nykyiseen murskaantuu ja pahuus saa vallan. Tuntuu pahalta. Sekunti sekunnilta ahdistus viiltää mieltä kuin ruosteinen ja tylsä saha ja pureutuu muistoihin syövyttäen ne polttaviksi pisaroiksi. Nämä tipat imeytyvät pienimpäänkin aivopoimuun ja saavat päänahan syyhyämään ja käsien repimään hiuksia ja nahkaa. Raajat eivät enää tiedä mitä tehdä, raapiako vai juostako pois. Mikään ei auta. Roihu on jo levinnyt ja imee itseensä niin kaiken elävän kuin kuolleenkin.

Kiirastulen kytiessä henkilö vaipuu horrokseen. Vielä jossain saattaa tulla savun ja kipinän pölläyksiä mutta ne näkyvät vain raajojen sätkimisenä tai irvistyksenä. Ulkomaailma tummenee ja valuu kauas pois. Aistit eivät reagoi ärsykkeisiin ja henkilö on haavoittuva ja alaston kuin syntiin langennut Aatami.

Tuli on laantunut mutta sen jäljet näkyvät. Kaikki on mustaa, väritöntä, rumaa ja haisevaa. Arpeutunut ja arka mieli vetäytyy nuolemaan vielä märkiviä haavojaan. Karhealla ja limaisella kielellä se lipoo haavoista tippuvaa eritettä, viimeisiä aatteita ja oppeja, mutta sylkäisee ne ikuiseen kadotukseen niiden karvauden ja iljakkuuden takia. Hapertuva keho ja heikko mieli kituvat tyhjinä ja avuttomina.


Mustaa on koko maa täynnä
mieli aivan hervoton
mikään ei sitä pois työnnä
kuin ajatus nyt voimaton

Näen silmissäni, tunnen sielussani.

Ihminen tekee usein asioita joita ei välttämättä tahtoisi. Olemme vain niin heikkoja, että aina asioiden kulku ei ole omissa käsissämme. Asioita vain tapahtuu. Sille emme voi mitään. Olemme osa tätä maailmaa, mitättömän pieni osa tätä maailmaa. Loppujen lopuksi mikään ei ole käsissämme. Kaikki riippuu jostain vahvemmasta kuin mitä me olemme. Äiti luonto on kuningas. Sen edessä olemme voimattomia. Se pistää meidät tekemään asioita joita teemme. Usein ihminen toimii hetkellisten tunteiden ja halujen mukana. Niin minullekin kävi eilen kun lähdin ulos kylmyyteen ja pimeyteen. Askeleet vain veivät. Jokin alitajunnassani pakotti minut. Pelaamaan. Koneiden luota pois päästyäni ja hävittyäni mittavan summan rahaa, minut valtasi tunne. Viha. Pääni sisälläni kiehui. En pysytynyt käsittelemään sitä tapahtumaa. Se oli liikaa minulle. Mietin. Miksi minä olen tässä tilanteessa? Kysyin asiaa ylemmiltä voimilta, mutten saanut vastausta. Olin vihainen itselleni. Halusin palata ajassa taaksepäin. Entä jos? Mutta kun ei. Olin elänyt jo sen hetken. En voisi muuttaa tehtyä. Viha raastoi yhä sisintäni. Tiesin että tämä tapahtuu vielä niin monta kertaa tulevaisuudessakin. Ajatus teki pahaa. Käveltyäni jonkun aikaa tulin tulokseen. En vain voi sille mitään. Sille tunteelle. Koska sisimmässäni nautin siitä, vaikka häviän. Se tunne. Se on jotain. Ylläs on kohta. 39.

Kaksi osaa ei mitään jotakin, joka on ollut ja tulee olemaan yksi, mutta silti nyt se on kaksi, vaikka vain yksi voi olla.

Kerrottakoon, että Alho on täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Mies on P ja A, mutta sekin on katoavaista.

Enpä jaksa kirjoittaa mitään. Tänä synkän kirkkaana päivänä vakaa mieleni ei pysty tuottamaan mitään kirjoituskelpoista. Se on tietyllä tavalla huolestuttavaa.

Jouluun on muuten päivää 42 päivää.

Joku hakkaa vasaralla seinää. Yrittää korjata elämäänsä. Ei se kuitenkaan onnistu. Nyt se lopettikin. Ehdin jo melkein hermostua, mutta onneksi en kuitenkaan, sillä jos, niin silloin kyllä, mutta nyt ei, kun en.

Monenlaisia muistilappuja - erivärejäkin oikein.

Kumilanka meni katki. Periaatteessa se on surullinen asia, mutta toisaalta, voin kyllä elää sen kanssa. Tuossa se nyt lepää kituvana. Ihan mukava ystävä se silti on. Tuskin enää tulee ehjäksi.

Kesä on muuten sana, joka tarkoittaa tiettyä aikaväliä vuodesta - yleensä sitä lämmintä aikaa.

Kopisevat askeleet kaikuvat metallisella soinnilla ympäri kylmää eteistä. Kynttilätkin sammuvat. On pimeää.

Kello menee eteenpäin.

Nyt näyttää siltä, että Obama voittaa. Kyllä se minulle kelpaa.

Taisinkin kirjoittaa. Ei ollut tarkoitus. Älä lue.

Olisiko tuo käsky pitänyt laittaa alkuun??? Jaa-a?

Se on elämää.

Menetys

Iho palaa. Huudan. Kukaan ei kuule. Sanat hukkuvat tuleen. Avaan silmät, tunnen. Kipu viiltää. Uskon, vielä pelastun. Ajatukset ovat vastaan. Synti tehty on. Pelastus mahdoton. Ritinä, katku sairas. Syke kehon, viestii tuhon. Tappavan voiman, kadotukseen ikuiseen joudan. Viimeiset aatteet mieleeni suljen, vasten naamaa saatanan kuljen. Ovet takanani sulkeutuu. Perillä tuskaa, mustaa. Istun alas, viereen kuoleman. Se kuiskaa, en tahdo kuulla, mutta jos täällä olen pakko minun on kuolla.

74->72->...->0

Jotain on tapahtunut. Se ei enää tuntunutkaan hyvältä. Voin pahoin. Olen maailmassa, jossa ei ole taivasta. Olen maailmassa, jossa ei voi kulkea eteenpäin. Olen maailmassa, jossa valo ei valaise. Ajat ovat muuttuneet. Ihmiset ovat muuttuneet.

Pakko puhua tuntemuksistani: Pelaaminen ei ole hauskaa. Pelaaminen on hidasta kidutusta. Se on kuin ruostumattoman raastinraudan kaltainen esine, joka hiljalleen suikaloi sielujamme yhä pienemmiksi ja pienemmäksi, kunnes jonain äärettömyyttä hipovan synkkyyden värittämänä päivänä jäljellä on vain verta - kylmää ja hiljalleen hyytyvää. Emme tunne kipua, emme tuskaa. Tunnemme vain pahaa. Pahaa, joka syövyttää jokaisena elämänsä hetkenä syvemmän arven tunteiden Tuonelaan - muistiin. Hyvät muistot haalistuvat kasvavan arven alla ja toivon rippeet kaikkoavat hiljaa hyräillen Manan maille. Ruumiistamme on irtoamassa jokin aikasemmin meitä ohjannut voima. Ehkä sen on tullut aika siirtyä seuraaviin sieluihin antamaan johdatusta päättymättömälle tielle. En osaa sanoa jäänkö minä kaipaanamaan sitä voimaa. En välttämättä, sillä se voima on paha. Sen suunta on aina ja vain alaspäin - alas pimeyteen, jossa kuolemakin saa aikaan hilpeyden tunteita.

Elämä on kuitenkin hienoa. Minä haluan ja minä saan - elää.

4->8->16->32

Sumua, masennusta, peliä. Sitä oli esiYlläs. Nyt se on ohi. Tämänhetkisessä tilassa emme kuitenkaan voi olla täysin varmoja siitä mitä tarkoitamme noilla sanoilla. Onko se ohi? Mihin polku meidät seuraavaksi johdattaa? Mikä on kaiken tämän käsittelemämme ja kokemamme pahan tarkoitus? Miksi asiat ovat niin kuin ne ovat? On aika selventää. Uskon että olemme tulleet tietynlaiseen pisteeseen. Olemme kuin huoneessa jossa emme näe ovea. Saattaa olla että ovi on ehkä piilossa. Emme vain pysty näkemään sitä tällä hetkellä. Se ei vain heijastu silmiimme. Me pelasimme laivalla. Me pelasimme suoraan sanotusti aivan vitun sairaalla tavalla. Aikaisemmin nautimme voitoista. Kun raha ei ollut enää tärkeää, pelasimme tunteesta. Tuon tunteen liekki kuitenkin sammui kuluneen viikonlopun aikana. Tai ainakin osittain. Se on jäässä. Mutta pelottavin kysymys onkin, sulattaako Ylläs sen? Jos ei, olemme muuttuneet. Toivon ettemme ole mutta olen voimaton tunteiden edessä.

Muistojen kirjoon sen sijaan jää Summasen Hold It rupeama. Eetu voitti paljon, tuplasi upeasti ja mikä hienointa, kone sammui Eetun lypsettyä sen tyhjäksi. Se oli elämää sitä elämää jota kaipaan. Sitä elämää mitä Ylläs tuo. Pidetään lippu korkealla. MePelataan.

Melkein totta

Aivan mahtavat tekstit otsolta ja alholta. Kyllä oli ilo istahtaa ja antaa noiden sanojen lipua mieleni syvimpiin syövereihin. Ja tuo kuva, jonka alho toi tietoisuuteemme, se on jotain ihanaa. Muistan kyseisen hetken hyvin.

Mutta alho esittää tekstissään väitteen, joka pitää meitä peliaddikteina. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä me emme pelaa voittaaksemme tai saadaksemme iloa. Me pelaamme toistemme takia. Olemme addiktoituneita toisistamme. Siitä tässä vain on kyse.

Kohta on ___________________! -päivän arvoitus.

Se muuten on kohta.

Raja

Se on huomenna. Esi(nahka)Ylläs. Manna. Me pelataan. Huomenna me pelataan. Ja me pelataan "paljon". Se on ihanaa. Ruotsinlaiva. Peliaddiktin taivas. Jumalten luola. Peltipurkki täynnä kiimaisia laitteita joita me höyläämme kosteina köli pystyssä. Se on elämän hienointa aikaa. Huomenna me muutumme. Sielumme nousee korkeammalle tasolle. Mielemme järkkyy. Ylitämme järjellisyyden häilyvän rajan. Asennumme tasolle jolla kaikki on mahdollista. Aivan kaikki. Sen ajan kun olemme laivassa, olemme jotain aivan muuta kuin mitä oikeasti olemme. Olemme pelaamiseen luotuja koneita. Emme toteuta tekojamme aivoistamme lähtevillä käskyillä. Ne käskyt tulevat jostain paljon syvemmältä. Kehomme tarve takoa kiiltäviä nappuloita on suuri. Ja emme pysty vaikuttamaan siihen. Se vain tapahtuu. Me vain pelaamme, kunnes akut ovat lopussa. Silloin laskeudumme taas siltä tasolta alemmas. Silloin olemme taas ihmisiä.

Välillämme on jotain

Elämme vuorovaikutuksessa koneiden kanssa. Saamme niiltä voimaa kantaa elämän vaikeudet ja kohdata sen haasteet. Niiden välkkyvät valot ja tutun turvalliset äännähtelyt ja kilinät luovat lämmintä henkeä syksyn synkkään loskaisuuteen. Koulussa jaksamme tarmolla ja uutteruudella kun ajattelemme tulevia kohtaamisia mansikoiden, tähtien, jukkien ja ennenkaikkea pottien, jumalien, kanssa.

Manna, se nimikin herättää sormissa kihelmöintiä ja tunnen jo maan keinahtelevan jalkojeni alla. Vain muutaman kerran vuodessa saamme kuulla koneiden ilosanomaa Paffin hengessä, se aika koittaa nyt ensi viikonloppuna. Älköömme tuottako itsellemme pettymystä. Silloin saavat koneetkin kärsiä meidän mukana ja koko homma on pilalla.

Voima aiheuttaa vuorovaikutuksen. Tuo voima on täysin tuntematon, mutta todisteita sen olemassa olosta on. Milläpä selittäisi ne tuhanet ja taas tuhannet pelisielut, jotka päivästä ja vuodesta toiseen kaivavat kuvettaan ja kerääntyvät kauppojen auloihin ja huoltoasemille pelien merkeissä. Me kuulumme tuohon etuoikeutettuun joukkoon, jotka ovat löytäneet peleistä suunnan ja johdatuksen elämään. Kantakaamme siis kunnialla tuo loistava kruunu päämme päällä ja VITTU ME PELATAAN!



Jag känner mig så illa
men det jag kan gilla
Vi är ungdomar i jord
och våra liv är kort

Mun on vaan pakko

Siis niin ihana teksti Alholta. Nuo sanat, jotka äsken työntyivät mieleeni Alhon muistelmien muodossa, saivat minut viimeistään tajuamaan, että olen käynyt todella syvällä miettiessäni Manna08:n väliin jättämistä. Värisyttää oikein. Miten saatoinkaan? Mieleni on liikkunut pahuuden saastuttamilla vesillä. Tässä on jotain. Mutta onneksi olen tullut järkiini. En voi jättää esi-Yllästä. En voi jättää rakkainta harrastustani. En voi jättää parhaita ystäviäni, sillä ilman näitä kaikkia, en olisi mitään. Ne ovat minä ja minä olen ne. Olemme yhtä ja edessämme on hetkiä, joita koetaan vain kerran elämässä - jos edes silloinkaan.

Minulla oli kuitenkin syyt epäröidä Mannaan lähtöä. En nimittäin ole terve, enkä tule terve olemaankaan. En ehkä laisinkaan tai ainakaan lähiaikoina. Urheilu ei suju. Hengitys ei kulje ja sydän meinaa pettää alta. Nyt en kuitenkaan voi asialle mitään. Se on elämää. Terveyden voi aina saada takaisin, mutta pelaamaan pääse vain kerran. Ei siis kannata miettiä tulevaisuutta, vaan elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Kohta on Ylläs.

Manna&Mela

Synkkiä uutisia. Esiylläksemme eli manna on vaarassa. Lauri on vahingoittunut. Voi olla ettemme saa nauttia tämän pelileijonan seurasta tulevana viikonloppuna. Se tuo mieleen synkkiä ajatuksia. Se musertaa voimallaan, painaa meidät allensa ja murskaa. Se ei voi olla totta. Kyseessä on kuitenkin esiylläs. Se olisi liian synkkää ollakseen totta. Tähän väliin tuon esiin sanat jotka sanoin vuosi sitten ennen mannaa kun laurin mukaantulo oli silloinkin epävarmaa: "mä oisin valellu itseni ja turbot tulenaralla nesteellä syössy meidät tuleen ja kiitäny tunteella itämeren syliin jos sä et ois tullu'', ''jumalalle kiitos että sä oot pelilaivassa''. Toivottavasti saan käyttää tänäkin vuonna näitä aikamuotoja sillä Manna ilman lauria on kuin vuosi ilman Yllästä. Jumalan siunausta siis ja eikun eteenpäin sillä otsolle on aika sanoa onnittelut, alkoihan miehen peliura juuri tasan vuosi sitten mannassa. Ja vielä asiasta toiseen. Tänään koulusta päästyäni mietin taas sitä synkkyyttä jonka lompakkoni minulle loi: 0 euroa on masentava asia. Katseeni kiinnittyi kuitenkin edessäni siintäneeseen henkilöön, kuolevan pelikulttuurimme pelastajaan, vapahtajaan, uskomattomaan pelisieluun, jumalaan, Karjamelaan. Tiesin heti mitä kysyä; pelaamaan menossa? Mela tähän: "no itseasiassa, voisha sitä vähän" Tuotapikaa olimme Otolla ja näin kuinka sininen seteli tunki ulos automaatista. Siitä sitten tepsalle rahat vaihtoon ja paalua koneeseen. Tepsa ei oikein ollut annolla ja olimme jo poistumassa kotihin päin, kunnes huomasimme kuinka ikävästi kävikään, Karjan bussi kiiti jo hurjaa vauhtia kohti Palojoen kaunista maalaismaisemaa. Sen oli kohtalo joka johdatteli meidät ärrälle. Potti ei ollut ihan perinteisimmässä tahmassa ja Melan täytyikin todeta että rahaa on enään bussilippuun. Joten maanantainen peli-ilottelu oli päätöksessä ja suuntasimme ajatukset tulevaisuuteen. Kunnianosoitus vielä melalle. Harvassa ovat nimittäin ne miehet jotka tyytyvät tälläisen jälkeen sanomaan; se on vaan rahaa.

Polttohautaus

Tervetuloa otsoomi! Olet täyttänyt reikäsi. Ihanaa että saamme kuulla muidenkin mietteitä täällä blogissamme. Manna lähestyy jo ja Ylläs hyvänä kakkosena muutamien viikkojen takaa-ajoasemassa. Tahmeina jäämme odottamaan, kuten Lauri sanoi, sen viikon jälkeen tiedämme miltä taivaassa näyttää. Hyvää kannattaa odottaa. Tässä vielä pieni veisu kun muutkin ovat niiden kautta ilmaisseet.

Arvet, joita ruoska luo.
Viillot, joita nahkaasi lyön.
Tuska. Aatoksissa, mielen
kieron, viestii kuolemaa. Otat
vastaan iskut, tiedät, edessäni lannistut.
Avaat portit, tiedät, olet vapaa
palamaan taas nyt ja uudestaan.
Poistu, ulos. Alas tuonelaan, pimeään
kylmään, kuolemaan.

Viimeiset kilometrit

On se mukavaa, että saatiin taas yksi kyvykäs tulisielu kirjoittamisen makuun. Otson ajatukset elämästä ja harjoittelusta on aina tervetulleita.

Ylläkseen on muuten 60 päivää eli 1440 tuntia eli 86400 minuuttia eli 5184000 sekuntia. Ei siis paljon mitään. Kohta mennään eikä meinata.

Uskon, että tuon viikon jälkeen tiedän miltä taivaassa näyttää. Tähän asti sen ovat tienneet vain ne, jotka eivät sitä meille enää kerro. Odotan innolla.

Olemme vain ihmisiä

Luin juuri Suomen ainoaa meille asfaltintappajille tarkoitettua sivustoa, jyystäjän unelmaa raasto.comia. Raapaisin vain tuon raastajien seireenin pintaa, mutta uskomattomat jutut japanilasiten jyystöveljiemmme määristä saivat minut miettimään omaa elämääni. Nuon nousevan auringon pienet miehet kiiluvine silmineen pitävät pilkkanaan kehoaan ja päätään leikitellen 20km lenkin tuntiin. He harjoittelevat tauotta, silloinkaan kun eivät juokse. Täyttä omistautumista ja halua kehittyä ja takoa minuutit ja sekunnit yhä vain pienemmiksi. Jokainen voi käydä katsomassa noiden suurten seppien taoksia juoksun eedenissä eli raastocomissa.

He ovat japanilaisia. Japanilaiset ovat ihmisiä. Me olemme suomalaisia. Mekin olemme yhtä ihmisiä kuin ne. Määrä, loputon kipu ja hekuma ovat meillekin avoinna, lajissa kuin lajissa. Ikään, kokoon ja naamaan katsomatta meille ja heille voi avautua armottomien silpaisujen ja höyläämisen kova ja kuuma taival. Vain ihmisen biologia on esteenä tuohon loputtomaan autuuten, jossa ei tunneta polvikipuja tai ylikuntoa. Se meidän on muistettava, kun lähdemme valamaan lenkkiä lenkin perään umpeen. Kipu, nivelet lävistävä tuska ja nilkat käristävä kiirastuli on rajana. Kärsimys jatkuu.

Olen, siis kärsin
jalkaani järsin
näen muut
heidän murtuvat
heikot luut
Aatteeni palavat
uusiksi muotoutuvat
tuska on
heillä ja minulla
loppumaton

Loppuun asti pojat

Tällä viikolla eräänä päivänä Lauri soitti minulle. Asia oli tärkeä. Sain kuulla hänen olevan leka kädessä vessassa(kusellakai) ja suunnittelemassa lähtöä rajamäen keskustaan "ihan vaan pelaamaan". Asiasta kuultuani ja puhelun päätyttyä minut valtasi tunne. Värisin. Minulla oli himo. Tahdoin. Minun oli pakko. Päästä pelaamaan. Ongelman ydin oli se että en omistanut rahaa tuolla hetkellä, tai niin luulin. Pakon edessähän ihminen tunnetusti ryhtyy lähes mihin vaan. Muistin joskus keräilleeni ulkomaalaisia kolikoita. Aikaa ei ehtinyt kulunut paljoa, kun jo olin ärrällä suloisten ystävieni, koneiden lämmössä. Metallinpalat syöksyivät sysimustaan reikään toinen toistensa jälkeen. Pelasin, voitin jonkin verran pokerista ja otin yhteyden Lauriin. Lauri sanoi; Potti. Tottelin kuin kone. Lähdin tuplailemaan mansikkaa, mutta lopetin kun sain lukeman 6,40. Se oli virhe. Jumalat rankaisivat. Sen jälkeiset kierrokset olivat elämäni kuivimpia. Syykin löytyi. Lopetin tuplaamisen kesken. En mennyt loppuun asti. Ottakaa siis tästä opiksenne, muistakaa: Loppuun asti.

Tänään sen tajusin

En pysty käsittelemään mitään tällä hetkellä, sillä mielessäni liikkuu vain ja ainoastaan ylläs ja sen läheisyys. Pystyn tuntemaan tunturituulen hivelevän kosketuksen kasvoillani. Pystyn mielessäni koskettamaan Kieppi 6:sen oven kahvaa ja liitämään niihin tuleviin hetkiin, jotka meitä odottavat. Se kaikki on vain niin lähellä. Mutta niin paljon on vielä koettavaa ennen kuin astumme tuonne ihanuuden tyyssijaan tanssahtelemaan kevein askelin aamun koittoon asti. Elämä siellä on vain niin helppoa. Tuon viikon ajan mielemme liihoittelee jossain transendentaalisessa tilassa. Välillämme on tiivis transferenssi ja sanaton keskustelu. Sulaudumme yhteen ja elämme yhteen - siihen ainoaan.
Oh, se on niin pian.

Ja voisinpa pyöräyttää vielä runonkin:

Vaellan

en näe muita

mutta tunnen

olen moni

moni on minä

matka

edessä

toinen takana

minä ja me

siinä välissä

66(6)

Ympärillämme vellovista surullisista asioista huolimatta vuoden kohokohta on taas muutamaa päivää lähempänä. Sivutkin ovat kokeneet pientä päivitystä kauniiden kuvien siivttämänä. Syksy puskee kylmästi selustaamme ja talvi on pian ovella. Synkät ajat ovat kuitenkin pian historiaa, sillä pian alamme jo henkisesti valmistautua ylläkseen. Voisin sanoa että tämänvuotisesta Ylläksestä on tulossa entisiäkin mahtavampi. Aloitamme niinsanotusti täysin puhtaalta pöydältä ja tuskin maltamme odottaa pääsyä Jounin Kaupan uusittuun peliparatiisiin loistamaan kovasti kehittyneiden taitojemme parissa. Edellisestä Ylläksestä on nimittäin lähes vuosi ja sen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Tuntumaa tullaan varmasti hakemaan pian koittavassa mannassa. Vikingin koneet kun tunnetusti ovat saaneet aikaisemminkin rahan liikkeelle...

∞

Matematiikassa käytetään termiä; ''lähestyä ääretöntä''. Sen kuultuani, tunsin jonkin olevan pielessä. Pohdin asiaa ja vedin johtopäätöksiä.

Olen kävelemässä. Kuljen kohti ääretöntä. Minulla on siis selkeä määränpää ja tahdon saavuttaa sen. Minkään ei sillon pitäisi olla ongelma. Voidaan vielä olettaa, että tässä äärettömyyksien maailmassa jopa elämänkaareni olisi äärettömän pitkä. Tällöin edes pitkä matka ei olisi ongelma, jos ja kun motivaatio on kohdallaan. Siispä käyn matkaan. Matkaa on silloin jäljellä äärettömästi. Kävelen liki äärettömän kauan ja saavun tienviitan kohdalle. Tajuan sen opastavan minua kohti määränpäätäni. Katsahdan matkan ilmoittavaa kohtaa opasteesta. Huomaan sen näyttävän matkaa olevan vielä äärettömästi jäljellä. Aivan sama, kuin kauan kauan sitten lähtöni kohdalla. Hämmentävää.

Tämän takia minusta on väärin sanoa, että lähestytään ääretöntä. Mielestäni lähestyminen määritellään siten, että matka johonkin kohteeseen pienenee. Mutta jos kerran kahden eri etäisyyden erotus on nolla, ei silloin olla lähestytty lainkaan kohdetta.

No onneksi minulla on aikaa. Saattaahan se äärettömyyskin olla ääreellinen. Ken tietää. Kauas on pitkä matka.

Terot tahmassa

Nimenomaan! Laurin tekstit ne saavat kalun jos toisenkin tahmeaksi! Eikun pää seinään, paskat ulos suolesta ja rahat koneeseen! Siitä se lähtee, nimittäin Ylläksen odotus ja tätä lukiessasi ylläs-08 on lähempänä kuin koskaan! Vittu pojat! Asiaa! M.e.p.e.l.a.t.a.a.n! Kalut kaakkoon ja ylläkselle!

71 päivää

71 päivää on yllättävän pitkä aika, mutta kyllä me jaksamme odottaa, sillä tieto tulevasta luo uskoa uskomattomalla tavalla.

71 päivässä ehtii:

1. Kasvaa 1,3632cm pituutta.
2. Kuluttaa 255600 kaloria lyömällä päätä seinään
3. Laskea 6120000 (yksi luku sekunnissa)
4. Hävitä koneisiin n. 900€
5. Erittää 177,5 litraa mahalaukun nesteitä
6. Kulkea n. 14800000000km uraaniatomin ympäri elektronin kanssa
7. Kuolla 7100 eurooppalaista vain liikenteen takia.
8. Nuorentua 0.03443013699 sekuntia Marsin kamaralla
9. Lepuuttaa sydäntä 284 tuntia
10. Ja tietenkin miettiä Yllästä todella monta kertaa.

Se on siis pitkä, mutta niin lyhyt aika.

77

Äärimmäisen hieno alotus Alholta. (edellinen txt)
Lainaus: Jumala loi ihmisen hyväksi, mutta ihminen unohti Jumalan ja muuttui pahaksi.
Hienosti sanottu. Tunnen väreilyä selkäytimessäni.

Ylläkseen on 77 päivää. Tämä on merkkipäivä. Myös silloin juhlitaan, kun Ylläkseen on 66 päivää. Itse asiassa jokainen päivä eteenpäin on juhlan arvoinen.

Transendentaalisessa filosofiassa numero 7 tarkoittaa pyhää. On siis Ylläksen odottajien pyhäinpäivä. Tänään tiedämme, että uskomme tulevaan ei ole turhaa. Pyhyys suorastaa tihkuu tämän päivän ilmapiirissä. Jokin yhteys ylempään on entistä voimallisempi.

Kirjoitin yllä jokaisen eteenpäin vievän päivän olevan juhlan arvoinen. Minä todella tarkoitin sitä, sillä ajassa eteenpäin meneminen ei ole lainkaan itsestään selvää. Aika voi hyvin pysähtyä tai jopa kääntyä kulkemaan jo nähtyjä polkuja.

Jos aika kulkisi takaperin, eteemme tulisi monta ongelmaa. Keskityn niistä vain yhteen, sillä se liittyy Ylläkseen. Maailmankaikkeushan on täynnä mustia aukkoja. Ne ovat suunnattoman tiheitä alueita, joiden vetovoima on häkellyttävä. Se on niin suuri, että tieto ja menneisyyskin jää niihin loukkoon. Se kuinka tällaiseen tilanteeseen päädytään on pidempi juttu, mutta lyhyesti ilmaistuna kyse on vain elintärkeän parin, hiukkasparin, menettämisestä mustan aukon ikuisuuteen. Voi siis olla, että maailmankaikkeus on jo menettänyt tiedon edellisistä Ylläksen leireistämme. Täten emme voisi ikinä edes teoriassa palata niihin ihaniin tunnelmiin. On kuitenkin ihanaa, että Luoja on antanut ihmiselle mielen ja muistin, joka pystyy tallentamaan tuollaiset kokemukset elämämme viimeisiin hetkiin asti. Eli Ylläs elää mielissämme, vaikka mustat aukot olisivat jo muistot siitä nielleet. Meidän mieletämme muistoja ei varasta kukaan. Ne ovat meidän. Ne ovat Ylläs.

Käännekohta

Elämme maailmassa joka on suurten mullistusten ytimessä. Paikassa, joka on ehkä olemassa vain meidän ihmisten mielen labyrintin kaukaisimmissa sopukoissa. Ihminen on peto joka tuhoaa kaiken sen minkä vuoksi joskus teki työtä, kaiken sen minkä tämä laji joskus loi ja aikaansai. Ihminen tuhoaa itsensä. Pala palalta syömme päämme pois. Päivä päivältä elämämme tällä raiskaamallamme alustalla muuntuu vaivalloisemmaksi. Arkipäivä muuttuu luonnottomaksi taisteluksi meitä itseämme ja toisiamme vastaan. Kuljemme viimeisillä voimillamme kohti maalia jonka jälkeen kaikki on merkityksetöntä ja turhaa. Kun ylitämme sen linjan jonka takana meitä odottaa tyhjyys ja tuo kehoamme hajoittava voima, alamme vetää viimeisiämme. Ihmisen elämä on hyvin yksinkertainen; maallinen tuska ja paine muovaa meistä olentoja jotka lopulta kuolevat pois ja taas syntyvät uudestaan. Tämä ruletti jatkuu lähes loputtomiin vailla minkäänlaista järjestystä ja linjakkuutta. Elämässämme on kuitenkin hetkiä jolloin näemme valon, pilkahduksen, tuon hetken jolloin muistamme syyn jatkaa tätä taivallusta pallolla, jonka tulevaisuus on piilossa sen mustan kuoren alla. Ihminen on olento joka janoaa elämäänsä hetkiä, hetkiä jolloin tuntee elämän olevan oikeasti elämisen arvoinen. Hetkiä jolloin jo saattaa hetken luulla uskovansa parempaan huomiseen, parempaan tulevaisuuteen. Totuus on kuitenkin surullinen. Kun onni ja autuus ovat ohi olemme yhä sillä terävällä huipulla, mutta keula kääntyneenä kohti pimeyttä. Jumala loi ihmisen hyväksi, mutta ihminen unohti jumalan ja muuttui pahaksi. On todettava että olemme lähellä sitä pistettä jolloin kaikki alkaa taas alusta. Jos alkaa. Jumala antoi meille mahdollisuutemme mutta me pilasimme sen. Teimme väärin ja olemme ansainneet rangaistuksen. Emme voi vielä tietää siitä muutakuin sen että se on edessämme. Kaukana pimeydessä, tiemme päässä.

Noniin. Lähes vuosi on taas vierähtänyt ja on aika Ylläksen. Elämä on potkinut meitä ja olemme kokeneet kovia. On jo aika unohtaa synkkyys ja päästä valoon, päästä pelaamaan. Ylläkselle. Sillä me olemme valmiit ottamaan haasteen vastaan. Tahmeina odotamme. Ihanaa, YLLÄKSELLE ON ENÄÄ 78 PÄIVÄÄ!!!

Kaikki tiet kohtaavat

Sokrates, eräs aikamme suurimmista filosofeista, sanoi:

''Jos menet naimisiin, kadut. Jos et mene, kadut.''

Maailma on niin yksinkertainen, mutta toisaalta maailma on niin monimutkainen. Onko olemassa oikeaa tai väärää? Voiko asian todella tehdä monella tapaa? Miten määritellään erilainen?

Jokainen joutuu elämässään tekemään päätöksiä. Jokaisen täytyy arpoa oikean ja väärän välillä. Mutta jos ei ole oikeaa? Joutuuko silloin valitsemaan väärän? Voiko yhdestä vaihtoehdosta valita?

Jos ja kun kaikki johtaa samaan pisteeseen, ei millään pitäisi olla merkitystä. Jos haluat kulkea matkan jonnekkin, voit tehdä sen monella tapaa, mutta silti päätyä päämäärääsi. Näin on elämässä ja näin tulee aina elämässä olemaan. Jokaisella meistä, on sama päämäärä. Voisin sanoa, että se on vuotuinen ylläs, mutta ei se ole. Se on se etappi, jonka jälkeen ei tule uutta.

Ja ylläkseen on muuten 7x12+4=88 päivää.

Alku johtaa aina loppuun

Maailma jalkojeni alla vavahtelee. Se vavahtelu ei ole peräisin maan ytimestä. Se on peräisin jostain kuumemmasta, jostain karummasta, jostain olosuhteiltaan vielä kovemmasta paikasta. Se on peräisin meidän mieltemme syvimmistä syövereistä. Se on vain kuvitelmaa. Kaikki on harhaa. Mieli vaeltaa jo verhon tuolla puolen. Sillä puolella josta ei ole paluuta. Sillä puolella, jossa aika menettää merkityksensä. Sillä puolella, mikä saa hyvän muuttumaan pahaksi ja tiedon tuskaksi. Sillä puolella, missä vesi on verta ja liha tuhkaa. Mutta se on se puoli, jossa me haluamme olla. Me, jotka tiedämme. Tiedämme tulevasta. Sillä kohta on aika aloittaa matka halki pahuuden maan. Kohta on aika astua meidän sielujemme syntymäkotiin - Ylläkselle.

Ylläksellä on oltu ennenkin. Tähän 0Ylläs8-blogin aloitustekstiin on hyvä liittää muutamia muistoja aiemmilta ajoilta:

''Tunnemme adrenaliinin virtaavan suonissamme, ajatuksemme kiitävät tuonpuoleisessa. Me elämme unelmaamme, me pelaamme.''

''Siihen on enää runsas viikko. Pelilliseen ylösnousemukseen, jumalten lahjaan, siihen johonkin mistä kaikki puhuivat jo tammikuussa.''

''Näen silmissäni, kuulen korvissani, tunnen sielussani - kohta on ylläs''

"Janne oliko mahtava lenkki? Aivan mahtava! Hyvä, nyt me pelataan!"

''Tie on pitkä ja elämä on lyhyt. Astumme jokaisena elämämme hetkenä lähemmäksi sitä viimeistä rajatolppaa - porttia, jonka takaa ei ole paluuta.''

Ja jos ajattelette, että olemme epäkultturelleja moukkia, olet väärässä:

Kuulen bussin kolinaa
tunnen purojen kaukaista solinaa
haistan kattiloiden porinaa
aistin kiihkeätä puheen sorinaa
olemme seitsemän tunturin palossa
tuolla mökissä jumalten valossa
uskomaton peli on käynissä siinä talossa
raha kiertää
kun kortit pöytää hiertää
kohta loppuu jo koulu
sitten koittaa meidän joulu
matka alkaa ja sille käymme juoksu jalkaa
KOHTA ON - Y L L Ä S 0 8 -