Luin juuri Suomen ainoaa meille asfaltintappajille tarkoitettua sivustoa, jyystäjän unelmaa raasto.comia. Raapaisin vain tuon raastajien seireenin pintaa, mutta uskomattomat jutut japanilasiten jyystöveljiemmme määristä saivat minut miettimään omaa elämääni. Nuon nousevan auringon pienet miehet kiiluvine silmineen pitävät pilkkanaan kehoaan ja päätään leikitellen 20km lenkin tuntiin. He harjoittelevat tauotta, silloinkaan kun eivät juokse. Täyttä omistautumista ja halua kehittyä ja takoa minuutit ja sekunnit yhä vain pienemmiksi. Jokainen voi käydä katsomassa noiden suurten seppien taoksia juoksun eedenissä eli raastocomissa.
He ovat japanilaisia. Japanilaiset ovat ihmisiä. Me olemme suomalaisia. Mekin olemme yhtä ihmisiä kuin ne. Määrä, loputon kipu ja hekuma ovat meillekin avoinna, lajissa kuin lajissa. Ikään, kokoon ja naamaan katsomatta meille ja heille voi avautua armottomien silpaisujen ja höyläämisen kova ja kuuma taival. Vain ihmisen biologia on esteenä tuohon loputtomaan autuuten, jossa ei tunneta polvikipuja tai ylikuntoa. Se meidän on muistettava, kun lähdemme valamaan lenkkiä lenkin perään umpeen. Kipu, nivelet lävistävä tuska ja nilkat käristävä kiirastuli on rajana. Kärsimys jatkuu.
Olen, siis kärsin
jalkaani järsin
näen muut
heidän murtuvat
heikot luut
Aatteeni palavat
uusiksi muotoutuvat
tuska on
heillä ja minulla
loppumaton
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti