-

Kaikki me kuollaan kuitenkin. Se on elämää.

ota ja lähde
sielusi vie
tuulen taa
heittäydy virtaan
alas tuonelaan
vala usko unelmiin
näe niiden murenevan
huku tuskaan
pala elämän liekissä
viru kylmyydessä
viillä mielessä

Ei se vaan tunnu nyt yhtään miltään. Ajat muuttuvat. Ihmiset muuttuvat. Enää on vain muistot. Enää on vain menneisyys. Ehkä jossain on tulevaisuuskin? Sitä etsimässä.

Olemme se mitä olemme

Tuli sieluissamme ei sammu, palo sisimmässämme ei lopu. Vaikka sen päälle kaadettaisiin kaikki maailman vedet ja tukahdutettaisiin se mehevällä pierulla, se ei hiipuisi. Joskus tämä roihu saa hyvää polttoainetta ja silloin sen liekit iloisesti kutkuttavat mahanpohjassa ja hipovat jokaista värekarvaa. Pahojen aikojen ja energiakriisin koittaessa se köhii ja kituu, mutta silloin se vain kerää voimia ja säästelee itseään huonojen aikojen yli. Se on loppumaton, pitkällä aikavälillä täysin muuttumaton. Se on tärkein osa identiteettiämme. On turha alkaa luetella minkälainen tämä syvin olemus on ja mistä se koostuu, voidaan todeta sen olevan hyvin hieno ja jalostunut, toisaalta armoton ja hurja, kermainen ja mäiskeen peittämä.

Emme voi muuttaa sisinpäämme, voimme vain ohjailla sen liekkien suuntaa antamalla oikeiden vaikutusten puhaltaa siihen. Ihmistä ei voi muuttaa, tämän on todennut liian moni kirjailija teoksisaan ja sen voi huomata kuka tahansa muukin tarkastelemalla historiaa.

Ei siis kannata huolestua viimeaikaisten tapahtumista ja paljastumista. Olemme vain ihmisiä tavallisine himoinemme ja haluinemme, ja haluamme jakaa ne myös toistemme kanssa tehdäksemme niistä kaksin verroin ihanampia. Olemme tulleet paljon eteenpäin niistä ajoista, kun siinä saatanan sanan säilässä, pirun paperissa, paholaisen tiiliskivessä, belsebubin bibliassa, helvetin houreessa ja perkeleen perslävessä todettiin:"Nainen vaietkoon seurakunnassa!".

Alkujärkytyksen jälkeen kaikki palaa raiteilleen, rullat pyörivät, soihdut sammuvat, kortit läiskivät, laari ropisee ja vako kostuu. Ei voi mitään, liekit ovat jo levinneet.

Eetu oot sitte meiänki kaa siellä jumaliste

Sieluni

Ymmärtäväisyys? Se on todettavissa oleva asia, silti muuttuvat asiat ovat lähes aina vaikeita. Itsellenikin nämä muutokset tuovat haikeutta ilmaan, mutta tunnen sielussani tarvitsevani jotain mikä minun pieneltä elämältäni puuttuu. Tunnen luissani, että olen tullut johonkin pisteeseen, johonkin paikkaan missä suureen historiaan sekoittuu uusia aineksia. Silti tunnen edelleen sielussani, todellisessa, ikuisessa minässäni, sen kulttuurin, sen palon, jonka olenkaan saanut vuosien varrella monien viikkojen aikana kokea – ja se tunne, se sieluuni kiinni tarrautunut osa, jota ei repimällä irti saa, ei koskaan sammu, ei koskaan. Näen edessäni tunnelin, tunnelin jonka päästä saattaa pilkottaa valoa, se onko siellä valoa riippuu siitä, kuinka saamme yhdistettyä voimavaramme ja tuomaan esille todelliset tunteemme tätä suurta matkaa varten. Pettämistä ei ole ilmassa, ymmärtäväisyys tuo kuitenkin tunteet pintaan, joista on vaikea päästä yli. Se pääsemmekö yli, riippuu todellisista tuntemuksistamme, sielumme syvimmistä kolkista, josta saatamme löytää sen aitouden, joka ei koskaan tule sammumaan, joka ei koskaan tule unohtumaan. Ja näitä itse Jumalaakin suurempia ajatuksia soveltaen saatamme löytää edelleen sen, jota olemme lähteneet sieltä jostain kaukaisen jumalaisesta kolkasta hakemaan, missä meidän rinnallamme ei seiso edes Hän. Kaikki mahdollisuudet on käytettävissämme, kaikki tulee olemaan edelleen mahdollista, koska palava, ilmiömäisissä liekeissä roihuava sielumme tuli ei koskaan sammu, nyt on se aika, todistaa todellinen syvyys ja pitävyys aikoina joina muutokset koettelevat kaikkia meitä sielunveljiä joka puolelta, niin koneen vaoista ja laareista kuin tunteista ja haluista tehdä sitä mihin olemme saattaneet osaltamme syntyä. Minä olen valmis ja odotan tälle retkelle mukaan myös teitä, joiden seurassa kulttuurimme ja yhteiset retkemme ei koskaan kuole!

Sulaa rautaa, ihmisen tuhkaa, huutoa.

Sanat kiirivät myös minun korviini. Ymmärrän kyllä sen asian, se on hieno asia. Mutta kun yhdistän sen siihen mitä 30 päivän päästä on edessämme, en jotenkin pysty hyväksymään sitä. Se tekee niin pahaa sisältä. Ajattelen vain huonoja asioita joita se luo. Se tavallaan tuhoaa sen mitä olemme rakentaneet jo vuosia. Kun katson vuoden -06 ylläsvideota olo muuttuu haikeaksi. Se mitä olemme sillä videolla, se mitä ajatuksemme ja tekomme tuovat siinä esiin, se kaikki on poissa. Tiedämme että parhaat vuotemme tämän lajin ja kulttuurin parissa ovat takanapäin. Sillä videolla meistä hehkuva tunne, aitous, sitä ei vain yksinkertaisesti enää löydy meistä. Viimeisetkin pisarat ovat kuihtuneet jo ajat sitten. Ylläs-08 piti olla jotain todella suurta. Siitä piti tulla se, mistä jumalat puhuisivat, se minkä ihmiset, se minkä me muistaisimme vielä pitkään senkin jälkeen kun kulttuurimme on lopulisesti kuollut. Mutta nyt en uskalla sanoa mitään. Tuleeko tästä viikosta mitään, jos tulee, niin mitä tulee? Osasimme me toki tätä odottaa. Mutta kun ihminen tiedostaa jotain ikävää, sitä haluaisi vain siirtää sitä ajassa eteenpäin ja olla ajattelematta. Ehkä tämän sitten piti mennä näin. Se oli jumalten tahto. Meidän kohtalomme. Elämän on jatkuttava, ilon hetket saatava jostain muusta. Oli Ylläs sitten mitä tahansa. Olemme taittaneet jo kohtalaisen pitkän uran. Olemme teoillamme ja puheillamme luoneet kuvaa itsestämme ja siitä mitä olemme. Se mistä meidät tunnetaan, ne asiat joihin meidät on liitetty aikaisemmin, ne asiat liitetään jatkossa joihinkin muihin. Olimme lajin huipulla. Emme enää. Taito on yhä sisällämme, mutta motivaatio siihen tämän kaiken keskellä on heikentynyt. Kaikki on nykyään niin tuttua, emme enää löydä tästä mitään uutta, mitään sellaista joka pitäisi meidät yhä virkeinä. Jos hakkaa päätään seinään vuosia tietäen että kaikki on turhaa, jokainen isku tuntuu aina vain pahemmalta. Olemme polttaneet itsemme loppuun. Tahti on ollut liian kova. Ruuvit ovat ruosteessa ja tiivisteet riekaleina. Olemme hajoamispisteessä. Eikä sellaista ainetta olekaan millä meidät vielä voisi korjata. Aika on ajanut ohitsemme. Uudet tuulet puhaltavat, ja ne puhaltavat kovaa. Elämme muutosten keskellä. Jotkin asiat ovat muuttuneet tärkeämmäksi. Se on myrkkyä kulttuurillemme. Jos tämä on jatkossakin yhtä hankalaa, kaiken on loputtava. Ei enää. Auttakaa meitä. Sillä apua me tarvitsemme. Ohessa ajatuksiani kuvaavia otteita kappaleesta Seinä.

Hakkaan seinään
kirvestä, vaikka
seinä, onkin, jumalauta rautaa.
Ja se kipinää lyö,
ei kirves seinää syö.
Tänne ikävään jään, kiinni rautaseinään.
Poltan kaiken,
varpaista päähän,
kärsin, uhkaan, lyyhistyn, tuhkaan.
Eikä kipinää lyö,
ei nyrkit porttia syö.
Tähän roikkumaan jään,
varteen kuuman seipään.

Tipahtaako viimeinenkin pisara?

En syytä ketään. Näin oli kai määrä tapahtua. Maailmassa elää pahuutta, maailma elää pahuudessa. Mutta maailmassa on myös hyvyyttä, eikä sitä sovi koskaan unohtaa.

Ylläs on vaakalaudalla. Rakkaus alkuperäämme hiipuu kuin nuotion viimeinen kekäle. Jokin uusi ja vahvempi voima on tullut ja jyrännyt kaiken vanhan. On kuin ei olisi alkua. Mistä me nyt olemme tulleet? Kuinka ylläs voi kadota, jos kerran me olemme ylläs? Mekin katoamme. Ei ole enää yhteisiä asioita. Ei ole enää niitä hetkiä, joita ylläksellä joskus koimme. Kaikki ne ovat nyt rypistyneet ja painuneet Tuonelan mustan joen pohjille. Manan mailta puhaltava tuuli on yltynyt ja riepoittelee nyt elämämme viimeistä varren ripettä. Siitä on jo kadonnut kaikki elollinen. Jäljellä on vain tummunut figuuri, joka heittää viimeisen pitkän varjonsa mustan maan kimaltelevaan pintaan. Valo on kaikkoamassa. Se ei enää nouse. Olemme astumassa pimeyteen - pimeyteen, jossa edes usko tai rakkaus ei voi meitä johdattaa. Olemme kohtaamassa tiemme pään. Voin jo hipaista sormieni päillä tuon oven, viimeisen oven, kylmää ja rosoista pintaa. Meidän sielujemme hiljalleen sykkivistä sydämmistä on loppunut voimat. Pala meitä on kadonnut ikuisuuteen. Emme yllä, emmekä koskaan tule yltämään enää siihen. Olemme menettäneet itsemme. Nyt kun katsot itseäsi peilistä, näet vain mätänevän ruumiin, joka halveksii onnea. Se sylkäisee sisältään kaikki tunteet. Sen viimeisetkin sielun rippeet palavat pahuuden roviolla. Ne rippeet käpertyvät hiljalleen ja lopulta ne katoavat. Sitten on vain hiljaista. Kaikki on ohi - peruuttamattomasti.

MIKSI!?!? Miksi näin täytyi käydä? Mitä pahaa me olemme tehneetkään maailmalle?

En kirjoita enää runoa. Haluaisin kirjoittaa rukouksen, mutta en minä kirjoita. Lausun sen vain mielessäni. Toivon, että jonkin verhon takana asuu vielä auttava voima. Niin valtava voima, että se pystyisi vielä valaisemaan tämän mustuuden? Ei sellaista voimaa taida ollakkaan. Tahdon toivoa! Aamen

Hei, toi ei riitä

Olin ollut pienellä sähäkällä siivulla tässä eräänä viikonloppuna. Siinä sitten lueskelin lehteä ja istuskelin rauhassa. Faija tulee pöytään ja sanoo: -"Hei, toi ei riitä". Ei reaktiota.
-"Niiden lenkkien pitää olla vähintään kaksi tuntisia ja niitä pitää olla monta".
------- "Häh?"
- "Niin, ja sykken tarpeksi alhaalla".
- "Ööh", olin sanaton, aloin ajatella niitä pimeässä ja märässä höylättyjä lenkkejä ja niitä tunteja, päiviä, jotka kuluvat vuodessa tuohon jaloon lajiin. Ei se riitä, pitää takoa lisää.

Voiko jotain tehdä liian vähän tai liikaa? Milloin joku voi sanoa, että nyt riittää. Kysymys on mahdoton, täysin subjektiivinen ja suhteellinen. Se riippu täysin sanojasta. Jokainen on varmasti sanonut että "nyt riittää" ja "lisää". Se tarkoittaa aina, että henkilö ei ole tyytyväinen nykyiseen tilaansa ja haluaisi siihen muutosta. Aina ei hänen toiveensa toteudu, sanat kaikuvat kuuroille korville ja kaikke menee päin persettä. Henkilö haluaa vaikka lopettaa koulun, koska on siellä huono. Mutsi sanoo että ei. Kaikki pilalla. Hän tahtoo lisää rahaa, ei saa, paha mieli.

Onko olemassa kuitenkin absoluuttista "riittämistä"? Riippuu asiasta. Tunnin lenkeillä ei tulla, 20-sentin panoksella ei nousta. On siis olemassa joku raja, kuin veteen piirretty viiva, mutta se on. Voiko siis kolmen tunnin lenkin jälkeen sanoa, että mulle riitti? Voi, mutta jos sanookin että "toi riittää". Ei, se ei riitä, aina joku hitsaa kauemmin ja kovemmalla liekillä. Faijani oli siis oikessa, kaikki kunnia hänelle.

Mikään ei riitä, aina joku tekee lisää ja paremmin. On oltava siis parempi ja tehtävä lisää. Eikö olisikin tylsää, jos voisi pysähtyä nykyiselle tasolle ajan vain mennessä eteenpäin. Kaikki haasteet ja vaikeudet olisivat mennyttä ja ei koskaan olisi huolta huomisesta. Koskaan ei tarvitsisi pinnistää uusia voimia ja kykyjä itsestään ja olla parempi. Ei voisi voittaa, nousta kukoksi tunkiolle ja näyttää muille pitkää nenää. Hirvää, tylsää, turruttavaa. Onneksi mikään ei riitä. Voisin kirjoittaa vielä, mutta tämä riittää minulle.



PS. Blogin vauhti tuonpuoleiseen kiihtyy, uskomattomia tekstejä kaikilta, olen lukenut Menetyksen joka kerta käydessäni ihastelemassa Taivaan sanan lähettilästä.

Hallintapaneeli | Oma tili | Ohje | Kirjaudu ulos

Pelkään, vihaan, aistin. Pääni on riekaleina. En pysty tuntemaan mitään. Olen sanaton. Turhautunut kaikkeen. Vuodatan turhia sanoja. Niillä ei ole merkitystä. Onko millään merkitystä? Mikä on tärkeää? Tällä hetkellä tuntuu että kaikki on tärkeämpää kuin se mitä kirjoitan. Se on tosin ihan ymmärettävää. Kirjoitan turhuuksien tuhruuksista. Tekstin ajatus on itsellenikin täysin epäselvä. Voisin jatkaa sitä loputtomiin. En ehkä jatka. Matkan varrelle mahtuu vaikka mitä. Tunteita. Vihaa, rakkautta, pelkoa ja niin poispäin. Mutta niillä ei ole merkitystä. Ne ovat vain tunteita. Mitättömiä tunteita. Elämä koostuu jostain muusta. Teoista. Teot ratkaisevat. Vai ratkaisevatko. En tiedä. Tunnen itseni sekavaksi. Istun ja mietin. Ajatukset ovat harvassa. Pinnistelen, mutta ei. Ei tästä tule mitään. Tässä ei ole nyt mitään tolkkua. Olen syvällä. Korvia myöten paskassa. Vituttaa. Lopetan. Ei. Pakko vielä yrittää. Seinä on valkoinen ja kaappi on valkoinen. Jaahas. En usko että ketään kiinnostaa. Ei ainakaan minua. Voimme vain odottaa jotain parempaa. Ehkä huomenna. Tai sitten viikon päästä. Ei. 32 päivän päästä. Kiitos.


Ps. Lauri ja Otso, ihania tekstejä. Nautin niistä.

Nousevan auringon maa

Aivan mahtavia siivuja Otsolta. Varsinkin teksti ''mustaa'' liikutti minut kyyneleiden partaalle. Onneksi meillä on sinut.

Voisin itsekin pienen tauon jälkeen kirjoittaa. Kirjoitan valoisemmista asioista. Kirjoitan toivosta.

Elämä on matka. Elämä on kuin äärettömän pitkä käytävä. Se on täynnä ovia. Oven avattuasi näet jo seuraavan oven ja kun saat sen avattua, on edessäsi jälleen ovi. Näin se menee alusta loppuun - sieltä sinne. Kukaan, ei kukaan, voi nähdä enää menneisyyteen. Kukaan ei voi nähdä myöskään tulevaisuuteen. Jokainen, joka elämän käytävälle on astunut, on tyytynyt kohtaloon nähdä vain pieni ovien rajaama alue kokonaisuudesta.

Nämä edellä mainitut huoneet, käytävän osaset, eroavat toisistaan. Toisiin astuessa, tuntee elämän vyöryvän kuohuvan kosken tavoin kadotukseen - ajattomuuden verhojen taa. Näissä huoneissa mustuus ime kaiken ilon ja rakkauden sinusta. Jäljelle jää vain runneltu sielun retale, joka vaikeroiden vaeltaa halki huoneen. Tietämättä suuntaa, tietämättä aikaa.

Mutta on myös toisenlaisia huoneita. On huoneita, joita asuttaa hyvyys. Tuo valkealla oriilla ratsastava onnen ja rakkauden lähetti on silloin luonasi. Sinä tunnet, sinä nautit, sinä elät. Sielusi on taas tulta ja tappuraa. Se on löytänyt tiensä ja tietää tulevaisuuden olevan edessä. Se on voimaa, jonka avulla selviät taas seuraavista pimeyden ja pahuuden, surun ja kuoleman, huoneista. Se on tietoa. Se on valtaa. Se on kaikkea. Olet itsesi ja kuolisit hymyillen.

On siis yksi tie. Siinä ei ole levähdyspaikkoja. Siinä ei ole haaroja, ei levennyksiä. Sinun on vain pysyttävä mukana ajan kiivaassa virrassa - huoneesta huoneeseen. Pahuus johtaa hyvyyteen, hyvyys pahuuteen. On kuolemaa, on rakkautta. On tuskaa, on nautintoa. On pelkoa, on rohkeutta. On ja ei ole. Ole siis vahva ja tartu aina seuraavaan kahvaan, sillä koskaan, ei koskaan, voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kohta on ylläs. Onko se valoa? Onko se mustaa? Aika näyttää - varmasti.

Oravanpyörä

Aika korjaa haavat - avatakseen ne uudestaan yhä rumempina ja inhottavimpina. Yhä uudestaan ja uudestaan henkilö kokee elämän murskaavan pahuuden luissaan ja ytimissään, kärsii, repii hiuksiaan ja kiroaa. Jo arpeutunut rupi nirhautuu pois ja valuttaa ulos sinne kasaantuneen liman ja sonnan. Kovalla vaivalla se taas kuroituu umpeen. Joskus se voi tulehtua. Silloin se märkii ja on arka ja kuumottaa. Tekisi mieli raastaa se pois tai koko se osa itsestään mutta lopulta ei pysty siihen. Ei voi unohtaa mitä kaikkea hyvää se on antanut. Kuinka hienoja elämyksiä ja hetkiä sen voimasta on kokenut.

Miksi ihminen menee alennustilaan yhä uudestaan tietäen, että tämä kerta ei jää viimeiseksi? Vastaus on jo kysymyksessä. Mikäpä olisi maailmassa yhtä hienoa kuin nousta pohjaliejusta ja yön synkkyydestä takaisin elämään. Kivuta korkealle, leikkiä jumalaa edes hetken. Ero huipun ja pohjan välillä on niin valtava, että sen muistaa ikänsä. Siitä saa voimaa yrittää päästä taas tuohon hurmioon, ilon libidoon, autuuden orgasmiin, euforian erektioon ja mielihyvän mysteerioon, yhä uudestaan ja uudestaan voimia säästelemättä tai kipua tuntematta.

Jokainen on varmasti kuullut sannonnan "Ensin työt sitten huvit". Eli ilman työtä ei olisi huveja, ilman kipua ei olisi hyvää oloa ja ilman tappioita ei olisi voittoja. Joillekin ero voiton ja tappion välillä on pieni. Heille matka kouluun kylmässä ja pimeässä on jo liikaa. Koneeseen hävitty euro polttaa kuin tuhat polttorautaa kaulassa ja kokeesta saatu nelonen tuhoaa kuvan maailmasta ja itsestään. Toisille mikään ei tunnu riittävän. Kun reisistä alkaa kadota tunto ja kasvot alkavat kohmettua kiivetessä mäkeä sukset ja reppu selässä he vain kiristävät vauhtia. Kun pyöräillessä alapää hinkkautuu verille, seuraavana päivänä vedetään pitempi lenkki. He ovat elämämme uranuurtajia, aikamme sankareita. He painavat pitemmälle ja kovempaa valitsemissaan lajeissa ja kokevat kaikki helvetin tuskat ja taivaan ihmeet. Heidät muistetaan.

Mustaa

Aatteet palavat, usko nykyiseen murskaantuu ja pahuus saa vallan. Tuntuu pahalta. Sekunti sekunnilta ahdistus viiltää mieltä kuin ruosteinen ja tylsä saha ja pureutuu muistoihin syövyttäen ne polttaviksi pisaroiksi. Nämä tipat imeytyvät pienimpäänkin aivopoimuun ja saavat päänahan syyhyämään ja käsien repimään hiuksia ja nahkaa. Raajat eivät enää tiedä mitä tehdä, raapiako vai juostako pois. Mikään ei auta. Roihu on jo levinnyt ja imee itseensä niin kaiken elävän kuin kuolleenkin.

Kiirastulen kytiessä henkilö vaipuu horrokseen. Vielä jossain saattaa tulla savun ja kipinän pölläyksiä mutta ne näkyvät vain raajojen sätkimisenä tai irvistyksenä. Ulkomaailma tummenee ja valuu kauas pois. Aistit eivät reagoi ärsykkeisiin ja henkilö on haavoittuva ja alaston kuin syntiin langennut Aatami.

Tuli on laantunut mutta sen jäljet näkyvät. Kaikki on mustaa, väritöntä, rumaa ja haisevaa. Arpeutunut ja arka mieli vetäytyy nuolemaan vielä märkiviä haavojaan. Karhealla ja limaisella kielellä se lipoo haavoista tippuvaa eritettä, viimeisiä aatteita ja oppeja, mutta sylkäisee ne ikuiseen kadotukseen niiden karvauden ja iljakkuuden takia. Hapertuva keho ja heikko mieli kituvat tyhjinä ja avuttomina.


Mustaa on koko maa täynnä
mieli aivan hervoton
mikään ei sitä pois työnnä
kuin ajatus nyt voimaton

Näen silmissäni, tunnen sielussani.

Ihminen tekee usein asioita joita ei välttämättä tahtoisi. Olemme vain niin heikkoja, että aina asioiden kulku ei ole omissa käsissämme. Asioita vain tapahtuu. Sille emme voi mitään. Olemme osa tätä maailmaa, mitättömän pieni osa tätä maailmaa. Loppujen lopuksi mikään ei ole käsissämme. Kaikki riippuu jostain vahvemmasta kuin mitä me olemme. Äiti luonto on kuningas. Sen edessä olemme voimattomia. Se pistää meidät tekemään asioita joita teemme. Usein ihminen toimii hetkellisten tunteiden ja halujen mukana. Niin minullekin kävi eilen kun lähdin ulos kylmyyteen ja pimeyteen. Askeleet vain veivät. Jokin alitajunnassani pakotti minut. Pelaamaan. Koneiden luota pois päästyäni ja hävittyäni mittavan summan rahaa, minut valtasi tunne. Viha. Pääni sisälläni kiehui. En pysytynyt käsittelemään sitä tapahtumaa. Se oli liikaa minulle. Mietin. Miksi minä olen tässä tilanteessa? Kysyin asiaa ylemmiltä voimilta, mutten saanut vastausta. Olin vihainen itselleni. Halusin palata ajassa taaksepäin. Entä jos? Mutta kun ei. Olin elänyt jo sen hetken. En voisi muuttaa tehtyä. Viha raastoi yhä sisintäni. Tiesin että tämä tapahtuu vielä niin monta kertaa tulevaisuudessakin. Ajatus teki pahaa. Käveltyäni jonkun aikaa tulin tulokseen. En vain voi sille mitään. Sille tunteelle. Koska sisimmässäni nautin siitä, vaikka häviän. Se tunne. Se on jotain. Ylläs on kohta. 39.

Kaksi osaa ei mitään jotakin, joka on ollut ja tulee olemaan yksi, mutta silti nyt se on kaksi, vaikka vain yksi voi olla.

Kerrottakoon, että Alho on täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Mies on P ja A, mutta sekin on katoavaista.

Enpä jaksa kirjoittaa mitään. Tänä synkän kirkkaana päivänä vakaa mieleni ei pysty tuottamaan mitään kirjoituskelpoista. Se on tietyllä tavalla huolestuttavaa.

Jouluun on muuten päivää 42 päivää.

Joku hakkaa vasaralla seinää. Yrittää korjata elämäänsä. Ei se kuitenkaan onnistu. Nyt se lopettikin. Ehdin jo melkein hermostua, mutta onneksi en kuitenkaan, sillä jos, niin silloin kyllä, mutta nyt ei, kun en.

Monenlaisia muistilappuja - erivärejäkin oikein.

Kumilanka meni katki. Periaatteessa se on surullinen asia, mutta toisaalta, voin kyllä elää sen kanssa. Tuossa se nyt lepää kituvana. Ihan mukava ystävä se silti on. Tuskin enää tulee ehjäksi.

Kesä on muuten sana, joka tarkoittaa tiettyä aikaväliä vuodesta - yleensä sitä lämmintä aikaa.

Kopisevat askeleet kaikuvat metallisella soinnilla ympäri kylmää eteistä. Kynttilätkin sammuvat. On pimeää.

Kello menee eteenpäin.

Nyt näyttää siltä, että Obama voittaa. Kyllä se minulle kelpaa.

Taisinkin kirjoittaa. Ei ollut tarkoitus. Älä lue.

Olisiko tuo käsky pitänyt laittaa alkuun??? Jaa-a?

Se on elämää.

Menetys

Iho palaa. Huudan. Kukaan ei kuule. Sanat hukkuvat tuleen. Avaan silmät, tunnen. Kipu viiltää. Uskon, vielä pelastun. Ajatukset ovat vastaan. Synti tehty on. Pelastus mahdoton. Ritinä, katku sairas. Syke kehon, viestii tuhon. Tappavan voiman, kadotukseen ikuiseen joudan. Viimeiset aatteet mieleeni suljen, vasten naamaa saatanan kuljen. Ovet takanani sulkeutuu. Perillä tuskaa, mustaa. Istun alas, viereen kuoleman. Se kuiskaa, en tahdo kuulla, mutta jos täällä olen pakko minun on kuolla.

74->72->...->0

Jotain on tapahtunut. Se ei enää tuntunutkaan hyvältä. Voin pahoin. Olen maailmassa, jossa ei ole taivasta. Olen maailmassa, jossa ei voi kulkea eteenpäin. Olen maailmassa, jossa valo ei valaise. Ajat ovat muuttuneet. Ihmiset ovat muuttuneet.

Pakko puhua tuntemuksistani: Pelaaminen ei ole hauskaa. Pelaaminen on hidasta kidutusta. Se on kuin ruostumattoman raastinraudan kaltainen esine, joka hiljalleen suikaloi sielujamme yhä pienemmiksi ja pienemmäksi, kunnes jonain äärettömyyttä hipovan synkkyyden värittämänä päivänä jäljellä on vain verta - kylmää ja hiljalleen hyytyvää. Emme tunne kipua, emme tuskaa. Tunnemme vain pahaa. Pahaa, joka syövyttää jokaisena elämänsä hetkenä syvemmän arven tunteiden Tuonelaan - muistiin. Hyvät muistot haalistuvat kasvavan arven alla ja toivon rippeet kaikkoavat hiljaa hyräillen Manan maille. Ruumiistamme on irtoamassa jokin aikasemmin meitä ohjannut voima. Ehkä sen on tullut aika siirtyä seuraaviin sieluihin antamaan johdatusta päättymättömälle tielle. En osaa sanoa jäänkö minä kaipaanamaan sitä voimaa. En välttämättä, sillä se voima on paha. Sen suunta on aina ja vain alaspäin - alas pimeyteen, jossa kuolemakin saa aikaan hilpeyden tunteita.

Elämä on kuitenkin hienoa. Minä haluan ja minä saan - elää.

4->8->16->32

Sumua, masennusta, peliä. Sitä oli esiYlläs. Nyt se on ohi. Tämänhetkisessä tilassa emme kuitenkaan voi olla täysin varmoja siitä mitä tarkoitamme noilla sanoilla. Onko se ohi? Mihin polku meidät seuraavaksi johdattaa? Mikä on kaiken tämän käsittelemämme ja kokemamme pahan tarkoitus? Miksi asiat ovat niin kuin ne ovat? On aika selventää. Uskon että olemme tulleet tietynlaiseen pisteeseen. Olemme kuin huoneessa jossa emme näe ovea. Saattaa olla että ovi on ehkä piilossa. Emme vain pysty näkemään sitä tällä hetkellä. Se ei vain heijastu silmiimme. Me pelasimme laivalla. Me pelasimme suoraan sanotusti aivan vitun sairaalla tavalla. Aikaisemmin nautimme voitoista. Kun raha ei ollut enää tärkeää, pelasimme tunteesta. Tuon tunteen liekki kuitenkin sammui kuluneen viikonlopun aikana. Tai ainakin osittain. Se on jäässä. Mutta pelottavin kysymys onkin, sulattaako Ylläs sen? Jos ei, olemme muuttuneet. Toivon ettemme ole mutta olen voimaton tunteiden edessä.

Muistojen kirjoon sen sijaan jää Summasen Hold It rupeama. Eetu voitti paljon, tuplasi upeasti ja mikä hienointa, kone sammui Eetun lypsettyä sen tyhjäksi. Se oli elämää sitä elämää jota kaipaan. Sitä elämää mitä Ylläs tuo. Pidetään lippu korkealla. MePelataan.

Melkein totta

Aivan mahtavat tekstit otsolta ja alholta. Kyllä oli ilo istahtaa ja antaa noiden sanojen lipua mieleni syvimpiin syövereihin. Ja tuo kuva, jonka alho toi tietoisuuteemme, se on jotain ihanaa. Muistan kyseisen hetken hyvin.

Mutta alho esittää tekstissään väitteen, joka pitää meitä peliaddikteina. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä me emme pelaa voittaaksemme tai saadaksemme iloa. Me pelaamme toistemme takia. Olemme addiktoituneita toisistamme. Siitä tässä vain on kyse.

Kohta on ___________________! -päivän arvoitus.

Se muuten on kohta.

Raja

Se on huomenna. Esi(nahka)Ylläs. Manna. Me pelataan. Huomenna me pelataan. Ja me pelataan "paljon". Se on ihanaa. Ruotsinlaiva. Peliaddiktin taivas. Jumalten luola. Peltipurkki täynnä kiimaisia laitteita joita me höyläämme kosteina köli pystyssä. Se on elämän hienointa aikaa. Huomenna me muutumme. Sielumme nousee korkeammalle tasolle. Mielemme järkkyy. Ylitämme järjellisyyden häilyvän rajan. Asennumme tasolle jolla kaikki on mahdollista. Aivan kaikki. Sen ajan kun olemme laivassa, olemme jotain aivan muuta kuin mitä oikeasti olemme. Olemme pelaamiseen luotuja koneita. Emme toteuta tekojamme aivoistamme lähtevillä käskyillä. Ne käskyt tulevat jostain paljon syvemmältä. Kehomme tarve takoa kiiltäviä nappuloita on suuri. Ja emme pysty vaikuttamaan siihen. Se vain tapahtuu. Me vain pelaamme, kunnes akut ovat lopussa. Silloin laskeudumme taas siltä tasolta alemmas. Silloin olemme taas ihmisiä.

Välillämme on jotain

Elämme vuorovaikutuksessa koneiden kanssa. Saamme niiltä voimaa kantaa elämän vaikeudet ja kohdata sen haasteet. Niiden välkkyvät valot ja tutun turvalliset äännähtelyt ja kilinät luovat lämmintä henkeä syksyn synkkään loskaisuuteen. Koulussa jaksamme tarmolla ja uutteruudella kun ajattelemme tulevia kohtaamisia mansikoiden, tähtien, jukkien ja ennenkaikkea pottien, jumalien, kanssa.

Manna, se nimikin herättää sormissa kihelmöintiä ja tunnen jo maan keinahtelevan jalkojeni alla. Vain muutaman kerran vuodessa saamme kuulla koneiden ilosanomaa Paffin hengessä, se aika koittaa nyt ensi viikonloppuna. Älköömme tuottako itsellemme pettymystä. Silloin saavat koneetkin kärsiä meidän mukana ja koko homma on pilalla.

Voima aiheuttaa vuorovaikutuksen. Tuo voima on täysin tuntematon, mutta todisteita sen olemassa olosta on. Milläpä selittäisi ne tuhanet ja taas tuhannet pelisielut, jotka päivästä ja vuodesta toiseen kaivavat kuvettaan ja kerääntyvät kauppojen auloihin ja huoltoasemille pelien merkeissä. Me kuulumme tuohon etuoikeutettuun joukkoon, jotka ovat löytäneet peleistä suunnan ja johdatuksen elämään. Kantakaamme siis kunnialla tuo loistava kruunu päämme päällä ja VITTU ME PELATAAN!



Jag känner mig så illa
men det jag kan gilla
Vi är ungdomar i jord
och våra liv är kort

Mun on vaan pakko

Siis niin ihana teksti Alholta. Nuo sanat, jotka äsken työntyivät mieleeni Alhon muistelmien muodossa, saivat minut viimeistään tajuamaan, että olen käynyt todella syvällä miettiessäni Manna08:n väliin jättämistä. Värisyttää oikein. Miten saatoinkaan? Mieleni on liikkunut pahuuden saastuttamilla vesillä. Tässä on jotain. Mutta onneksi olen tullut järkiini. En voi jättää esi-Yllästä. En voi jättää rakkainta harrastustani. En voi jättää parhaita ystäviäni, sillä ilman näitä kaikkia, en olisi mitään. Ne ovat minä ja minä olen ne. Olemme yhtä ja edessämme on hetkiä, joita koetaan vain kerran elämässä - jos edes silloinkaan.

Minulla oli kuitenkin syyt epäröidä Mannaan lähtöä. En nimittäin ole terve, enkä tule terve olemaankaan. En ehkä laisinkaan tai ainakaan lähiaikoina. Urheilu ei suju. Hengitys ei kulje ja sydän meinaa pettää alta. Nyt en kuitenkaan voi asialle mitään. Se on elämää. Terveyden voi aina saada takaisin, mutta pelaamaan pääse vain kerran. Ei siis kannata miettiä tulevaisuutta, vaan elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Kohta on Ylläs.

Manna&Mela

Synkkiä uutisia. Esiylläksemme eli manna on vaarassa. Lauri on vahingoittunut. Voi olla ettemme saa nauttia tämän pelileijonan seurasta tulevana viikonloppuna. Se tuo mieleen synkkiä ajatuksia. Se musertaa voimallaan, painaa meidät allensa ja murskaa. Se ei voi olla totta. Kyseessä on kuitenkin esiylläs. Se olisi liian synkkää ollakseen totta. Tähän väliin tuon esiin sanat jotka sanoin vuosi sitten ennen mannaa kun laurin mukaantulo oli silloinkin epävarmaa: "mä oisin valellu itseni ja turbot tulenaralla nesteellä syössy meidät tuleen ja kiitäny tunteella itämeren syliin jos sä et ois tullu'', ''jumalalle kiitos että sä oot pelilaivassa''. Toivottavasti saan käyttää tänäkin vuonna näitä aikamuotoja sillä Manna ilman lauria on kuin vuosi ilman Yllästä. Jumalan siunausta siis ja eikun eteenpäin sillä otsolle on aika sanoa onnittelut, alkoihan miehen peliura juuri tasan vuosi sitten mannassa. Ja vielä asiasta toiseen. Tänään koulusta päästyäni mietin taas sitä synkkyyttä jonka lompakkoni minulle loi: 0 euroa on masentava asia. Katseeni kiinnittyi kuitenkin edessäni siintäneeseen henkilöön, kuolevan pelikulttuurimme pelastajaan, vapahtajaan, uskomattomaan pelisieluun, jumalaan, Karjamelaan. Tiesin heti mitä kysyä; pelaamaan menossa? Mela tähän: "no itseasiassa, voisha sitä vähän" Tuotapikaa olimme Otolla ja näin kuinka sininen seteli tunki ulos automaatista. Siitä sitten tepsalle rahat vaihtoon ja paalua koneeseen. Tepsa ei oikein ollut annolla ja olimme jo poistumassa kotihin päin, kunnes huomasimme kuinka ikävästi kävikään, Karjan bussi kiiti jo hurjaa vauhtia kohti Palojoen kaunista maalaismaisemaa. Sen oli kohtalo joka johdatteli meidät ärrälle. Potti ei ollut ihan perinteisimmässä tahmassa ja Melan täytyikin todeta että rahaa on enään bussilippuun. Joten maanantainen peli-ilottelu oli päätöksessä ja suuntasimme ajatukset tulevaisuuteen. Kunnianosoitus vielä melalle. Harvassa ovat nimittäin ne miehet jotka tyytyvät tälläisen jälkeen sanomaan; se on vaan rahaa.