En syytä ketään. Näin oli kai määrä tapahtua. Maailmassa elää pahuutta, maailma elää pahuudessa. Mutta maailmassa on myös hyvyyttä, eikä sitä sovi koskaan unohtaa.
Ylläs on vaakalaudalla. Rakkaus alkuperäämme hiipuu kuin nuotion viimeinen kekäle. Jokin uusi ja vahvempi voima on tullut ja jyrännyt kaiken vanhan. On kuin ei olisi alkua. Mistä me nyt olemme tulleet? Kuinka ylläs voi kadota, jos kerran me olemme ylläs? Mekin katoamme. Ei ole enää yhteisiä asioita. Ei ole enää niitä hetkiä, joita ylläksellä joskus koimme. Kaikki ne ovat nyt rypistyneet ja painuneet Tuonelan mustan joen pohjille. Manan mailta puhaltava tuuli on yltynyt ja riepoittelee nyt elämämme viimeistä varren ripettä. Siitä on jo kadonnut kaikki elollinen. Jäljellä on vain tummunut figuuri, joka heittää viimeisen pitkän varjonsa mustan maan kimaltelevaan pintaan. Valo on kaikkoamassa. Se ei enää nouse. Olemme astumassa pimeyteen - pimeyteen, jossa edes usko tai rakkaus ei voi meitä johdattaa. Olemme kohtaamassa tiemme pään. Voin jo hipaista sormieni päillä tuon oven, viimeisen oven, kylmää ja rosoista pintaa. Meidän sielujemme hiljalleen sykkivistä sydämmistä on loppunut voimat. Pala meitä on kadonnut ikuisuuteen. Emme yllä, emmekä koskaan tule yltämään enää siihen. Olemme menettäneet itsemme. Nyt kun katsot itseäsi peilistä, näet vain mätänevän ruumiin, joka halveksii onnea. Se sylkäisee sisältään kaikki tunteet. Sen viimeisetkin sielun rippeet palavat pahuuden roviolla. Ne rippeet käpertyvät hiljalleen ja lopulta ne katoavat. Sitten on vain hiljaista. Kaikki on ohi - peruuttamattomasti.
MIKSI!?!? Miksi näin täytyi käydä? Mitä pahaa me olemme tehneetkään maailmalle?
En kirjoita enää runoa. Haluaisin kirjoittaa rukouksen, mutta en minä kirjoita. Lausun sen vain mielessäni. Toivon, että jonkin verhon takana asuu vielä auttava voima. Niin valtava voima, että se pystyisi vielä valaisemaan tämän mustuuden? Ei sellaista voimaa taida ollakkaan. Tahdon toivoa! Aamen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti