Jotain on tapahtunut. Se ei enää tuntunutkaan hyvältä. Voin pahoin. Olen maailmassa, jossa ei ole taivasta. Olen maailmassa, jossa ei voi kulkea eteenpäin. Olen maailmassa, jossa valo ei valaise. Ajat ovat muuttuneet. Ihmiset ovat muuttuneet.
Pakko puhua tuntemuksistani: Pelaaminen ei ole hauskaa. Pelaaminen on hidasta kidutusta. Se on kuin ruostumattoman raastinraudan kaltainen esine, joka hiljalleen suikaloi sielujamme yhä pienemmiksi ja pienemmäksi, kunnes jonain äärettömyyttä hipovan synkkyyden värittämänä päivänä jäljellä on vain verta - kylmää ja hiljalleen hyytyvää. Emme tunne kipua, emme tuskaa. Tunnemme vain pahaa. Pahaa, joka syövyttää jokaisena elämänsä hetkenä syvemmän arven tunteiden Tuonelaan - muistiin. Hyvät muistot haalistuvat kasvavan arven alla ja toivon rippeet kaikkoavat hiljaa hyräillen Manan maille. Ruumiistamme on irtoamassa jokin aikasemmin meitä ohjannut voima. Ehkä sen on tullut aika siirtyä seuraaviin sieluihin antamaan johdatusta päättymättömälle tielle. En osaa sanoa jäänkö minä kaipaanamaan sitä voimaa. En välttämättä, sillä se voima on paha. Sen suunta on aina ja vain alaspäin - alas pimeyteen, jossa kuolemakin saa aikaan hilpeyden tunteita.
Elämä on kuitenkin hienoa. Minä haluan ja minä saan - elää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti