Nousevan auringon maa

Aivan mahtavia siivuja Otsolta. Varsinkin teksti ''mustaa'' liikutti minut kyyneleiden partaalle. Onneksi meillä on sinut.

Voisin itsekin pienen tauon jälkeen kirjoittaa. Kirjoitan valoisemmista asioista. Kirjoitan toivosta.

Elämä on matka. Elämä on kuin äärettömän pitkä käytävä. Se on täynnä ovia. Oven avattuasi näet jo seuraavan oven ja kun saat sen avattua, on edessäsi jälleen ovi. Näin se menee alusta loppuun - sieltä sinne. Kukaan, ei kukaan, voi nähdä enää menneisyyteen. Kukaan ei voi nähdä myöskään tulevaisuuteen. Jokainen, joka elämän käytävälle on astunut, on tyytynyt kohtaloon nähdä vain pieni ovien rajaama alue kokonaisuudesta.

Nämä edellä mainitut huoneet, käytävän osaset, eroavat toisistaan. Toisiin astuessa, tuntee elämän vyöryvän kuohuvan kosken tavoin kadotukseen - ajattomuuden verhojen taa. Näissä huoneissa mustuus ime kaiken ilon ja rakkauden sinusta. Jäljelle jää vain runneltu sielun retale, joka vaikeroiden vaeltaa halki huoneen. Tietämättä suuntaa, tietämättä aikaa.

Mutta on myös toisenlaisia huoneita. On huoneita, joita asuttaa hyvyys. Tuo valkealla oriilla ratsastava onnen ja rakkauden lähetti on silloin luonasi. Sinä tunnet, sinä nautit, sinä elät. Sielusi on taas tulta ja tappuraa. Se on löytänyt tiensä ja tietää tulevaisuuden olevan edessä. Se on voimaa, jonka avulla selviät taas seuraavista pimeyden ja pahuuden, surun ja kuoleman, huoneista. Se on tietoa. Se on valtaa. Se on kaikkea. Olet itsesi ja kuolisit hymyillen.

On siis yksi tie. Siinä ei ole levähdyspaikkoja. Siinä ei ole haaroja, ei levennyksiä. Sinun on vain pysyttävä mukana ajan kiivaassa virrassa - huoneesta huoneeseen. Pahuus johtaa hyvyyteen, hyvyys pahuuteen. On kuolemaa, on rakkautta. On tuskaa, on nautintoa. On pelkoa, on rohkeutta. On ja ei ole. Ole siis vahva ja tartu aina seuraavaan kahvaan, sillä koskaan, ei koskaan, voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kohta on ylläs. Onko se valoa? Onko se mustaa? Aika näyttää - varmasti.